Hajuttomat vuodenalkudekkarit

No niin, vuotta on kokonaiset neljä päivää kohta plakkarissa, ja lueskentelen jo kolmatta kirjaa. Helmetin lukuhaaste on saanut eloa lukemiseen, mutta ennen kaikkea se on herättänyt uinuvan lukuhimon!

Vuoden ensimmäiset kirjat ovat kevyehköä dekkarikauraa, tuttujen kirjailijoiden tuttuja sarjoja. Mari Jungstedtin Toiset kasvot kertoivat jälleen uudesta murhamysteeristä Gotlannin saarella, jossa itsekin muutama vuosi takaperin piipahdin. Jungstedtin kirjat menevät mielestäni samaan kastiin toisen ruotsalaisen dekkaristin, Camilla Läckbergin sarjan kanssa - itselläni jopa sen verran, että aina en muista, mikä hahmo missäkin sarjassa esiintyy. Samankaltaisuudet ovat välillä jopa niin ilmeisiä, että totta puhuen ihmettelen, että asialle ei ole laajemmin hymähdelty.

Kirja on nopealukuista ja viihdyttävää peruskauraa, joka sopisi kevyeksi lomalukemiseksi oikein mainiosti. Pidän kyllä dekkareista, mutta ainakin osittain syy lienee siinä, että ne ovat usein helppoa luettavaa, jota varten ei tarvitse virittäytyä oikeaan mielentilaan. Luulen, että tämän vuoden lukuhaasteeseen osallistumisen myötä kohdalle osuu myös sellaisia genrejä ja teemoja, joihin virittäytyminen vie oman aikansa. Tätä kynnystä haluan haasteeseen osallistumalla myös pienentää.

Toisena alkuvuoden kirjana sain vihdoin ja viimein lopeteltua Patricia Cornwellin Kuolleiden sataman. Loppuvuonna aloitettu aviisi osoittautuikin yllättäen varsinaiseksi lukuinspiraation tappajaksi, jota en kuitenkaan suostunut jättämään kesken. Tämä ehkä hieman yllätti, sillä olen lukenut sarjan ehkä noin sata aikaisempaa osaa oikein hyvällä ruokahalulla. En itsekään osaa oikein sanoa, mistä tenkkapoo johtui. Henkilöhahmot ainaisessa samanlaisuudessaan jotenkin tympivät ja jopa omituisen dialogipohjainen kirjoitustyyli ärsytti. Hampaat irvessä sain kirjan nippanappa luetuksi. En tiedä, oliko kyseessä ärtyminen yksittäiseen teokseen vai onko Kay Scarpetta -sarjasta ajanut omalta kohdaltani aika jo ohitse.

Joka tapauksessa lukuvuosi on aloitettu reippaasti. Tänään luin ensimmäiset sivut Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit -kirjasta, joka sijoittuu Kiinan lähihistoriaan. Kirjassa kolmekymppinen Kimi lähtee selvittämään Kiinaan kadonneen äitinsä mysteeriä. Kirjan alku vaikutti lupaavalta, tarttunen siihen uudemman kerran vielä illemmalla.

Lukuhaasteessa luetut kirjat sopivat alla mainittuihin kohtiin:

Mari Jungstedtin Toiset kasvot (arvio 3/5)
7. Kertoo paikasta jossa olet käynyt
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirja

Patricia Cornwellin Kuolleiden satama (arvio 2/5)
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä

Lukuhaaste 2019

Hehei, täällä ollaan vieläkin! Vuorokausi vaihtui seuraavaan, ja bloggaushammasta kolottaa edelleen. Ajattelin omistaa oman pienen postauksen vielä Helmetin lukuhaasteelle, johon aikaisemmassa postauksessa jo viittasinkin. Tavoitteenani on siis saada a. luettua enemmän ja ennen kaikkea b. laajennettua lukurepertuaariani nykyisestä. Itselläni on paha tapa jumiutua tietyn kirjailijan tai genren pauloihin ja lukuhaaste on hyvä keino - nimensä mukaisesti - haastaa omia lukutottumuksia.

Itse aion tulkita haastekohtia väljästi ja näin ensi alkuun merkkaan kaikki lukemani kirjat kaikkiin niihin haastekohtiin, joihin ne sopivat. Katson sitten vuoden edetessä, kuittaanko useamman haastekohdan samalla kirjalla, vai saanko luettua ja kuunneltua tarpeeksi teoksia, jotta jokaiseen kohtaan löytyy uniikki (ääni)kirja.

Alla tämän vuoden haastekohdat. Luulen, että aika monen kohdan saisin ruksattua vain lukemalla niitä kirjoja, joita normaalistikin valitsisin. Joihinkin kohtiin löytyy kirja jopa omasta kirjahyllystäni. Häpeäkseni on taas todettava, että hyllynlämmittäjiä on taas muutaman vuoden aikana kertynyt vino pino.

Äkkiseltään haastavimmat kohdat ovat mielestäni "Kirja kertoo Berliinistä" sen spesifisyyden vuoksi, "Kirja jota näet tuntemattoman ihmisen lukevan" ilmiselvästä syystä sekä vähän yllättäen "Kirjassa on useampien henkilöiden kirjoituksia", koska äkkiseltään mieleen ei tule muuta kuin novellikokoelmat tai vastaavat, jotka harvemmin eksyvät itselle lukuun.

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue
4. Kirjailijan ainoa teos
5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi
6. Rakkausromaani
7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt
8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen
9. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja
10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja
11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa
12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan
13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja
14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
17. Kirjassa on kaksoset
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
19. Et pidä kirjan nimestä
20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria
21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja
22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja
23. Kirjan nimessä on jokin maa
24. Sokkona hyllystä valittu kirja
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
26. Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan
27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja
28. Kirjan kannessa on kuu
29. Kirjassa nähdään unia
30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema
31. Kirjassa kuljetaan metrolla
32. Kirjan nimessä on ammatti
33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan
34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin
37. Pienkustantamon julkaisu
38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia
41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää
42. Kirjailijan nimi viehättää sinua
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi
44. Kirja kertoo Berliinistä
45. Kirjan nimessä on kieltosana
46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö
47. Kirjassa on alle 100 sivua
48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Long time, no blog

Ehtoota!

Viimeisestä julkaistusta postauksesta on näköjään vierähtänyt pitkälti toista vuotta, huh!

Outo yhteensattuma, mutta aloin viimeisen postauksen jälkeen pian odottamaan esikoistamme - liekö tässä syy pitkittyneeseen blogitaukoon? Lukeminen näin vauva-ajan tiimellyksessä on kieltämättä jäänyt hieman vähemmälle, mutta nyt äänikirjojen myötä olen yrittänyt löytää uusia rakosia kirjoista nauttimiseen, vaikkakin sitten niitä kuunnellen.

Viimeisin blogiluonnokseni aikojen takaa käsitteli Riikka Pulkkisen Totta -teosta, josta olin alkanut kirjoittamaan arviota, mutta taidan jättää sen julkaisematta, koska analyysi jäi aika alkuvaiheeseen ja näin puolentoista vuoden jälkeen on vaikea enää saada ajatuksen päästä kiinni. Sen verran voin todeta, että vaikka teoksen lukemisesta on jo aikaa, päällimmäinen muisto siitä on hyvä. Sen aavistuksen ahdistavasta, kuolemaa sivuavasta teemasta huolimatta se pääsi yllättämään monitasoisella tarinallaan kolmen naisen elämän yhteennivoutumisella.

Mutta oli minulla asiaakin! Innoistuin loppuvuodesta Helmetin lanseeraamasta lukuhaasteesta, jonka tarkoitus on innostaa ja inspiroida kirjallisuuden pariin. Haasteen ideana on saada luettua 50 kirjaa, jotka sopivat haasteen eri kohtiin. Olisi hienoa saada luettua ja kuunneltua jokaiseen kohtaan oma teoksensa, mutta luulen itselläni ajan kyllä loppuvan kesken, vaikka kokonainen vuosi onkin aikaa lukea ja kuunnella. Taktiikakseni ajattelin sellaista, että itselläni olisi koko ajan yksi äänikirja ja yksi tavallinen versio työn alla. Olen huomannut, että useamman kirjan lukemisesta samanaikaisesti ei oikein meinaa tulla mitään, mutta eri formaattien samanaikaisuus onnistuu kyllä.

Tällä hetkellä kesken on Patricia Cornwellin Kuolleiden satama, sekä äänikirjana Michelle Obaman Minun tarinani. Ensiksi mainittu on pian loppusuoralla, jonka jälkeen pitäisi päästä purkamaan kirjastokirjoista kertynyttä sumaa.

BBC:n 100 klassikkokirjaa

Ah, tällaisia rasti-ruutuun-listoja mä kyllä rakastan.

BBC on listannut 100 kaikkien aikojen parasta kirjaa, jotka ovat päätyneet listalle yleisöäänestyksen tuloksena. Vaikka listaus on tehty jo vuonna 2003, on se edelleen aika kurantti, sillä se sisältää paljon klassikkokirjallisuutta raamatusta Jane Austiniin. Ainakin minua tällaiset haasteet innostavat löytämään uutta luettavaa ja kerryttämään vaivihkaa korvien väliin klassikkopääomaa.

Kirjablogeissa ahkerasti kiertäneessä haasteessa jujuna on lihavoida listasta jo luetut opukset ja merkata kursivoinnilla kesken jääneet ja sellaiset, joista on luettu pätkiä. Sannan Lukujonossa-blogin mukaan listauksesta kiertää legenda, jonka mukaan suurin osa ihmisistä on lukenut listasta vain kuusi kirjaa. Väittämällä ei taida olla perää ja varsinkin yhtään enemmän lukevien kesken luku on takuulla alakanttiin.

Näin Suomi100-juhlavuonna ajattelin, että olisi kiinnostavaa tehdä samanlainen listaus myös kotimaisista klassikoista. Uskallan tässä vaiheessa jo väittää, että itse olen ollut ansioituneempi ottamaan haltuun ulkomaista kirjallisuutta, vaikka kotimaistakin tuotantoa on jonkin verran tullut luettua. Samalla tavalla tartun suuremmalla todennäköisyydellä klassikkoon, kun hypetettyyn uutuuskirjaan. Nykykirjallisuuden suhteen taidan olla välillä jopa tarpeettoman nirso!

1 Pride and Prejudice - Jane Austen
2 The Lord of the Rings - JRR Tolkien 
3 Jane Eyre - Charlotte Bronte
4 Harry Potter series - JK Rowling
5 To Kill a Mockingbird - Harper Lee
6 The Bible
7 Wuthering Heights - Emily Bronte
8 Nineteen Eighty Four - George Orwell
9 His Dark Materials - Philip Pullman
10 Great Expectations - Charles Dickens
11 Little Women - Louisa M Alcott
12 Tess of the D’Urbervilles - Thomas Hardy
13 Catch 22 - Joseph Heller
14 Complete Works of Shakespeare
15 Rebecca - Daphne Du Maurier
16 The Hobbit - JRR Tolkien
17 Birdsong - Sebastian Faulk
18 Catcher in the Rye - JD Salinger
19 The Time Traveler’s Wife - Audrey Niffenegger
20 Middlemarch - George Eliot
21 Gone With The Wind - Margaret Mitchell
22 The Great Gatsby - F Scott Fitzgerald
24 War and Peace - Leo Tolstoy
25 The HitchHiker’s Guide to the Galaxy - Douglas Adams
26 Brideshead Revisited - Evelyn Waugh
27 Crime and Punishment - Fyodor Dostoyevsky
28 Grapes of Wrath - John Steinbeck
29 Alice in Wonderland - Lewis Carroll
30 The Wind in the Willows - Kenneth Grahame
31 Anna Karenina - Leo Tolstoy
32 David Copperfield - Charles Dickens
33 Chronicles of Narnia - CS Lewis
34 Emma - Jane Austen
35 Persuasion - Jane Austen
36 The Lion, The Witch and the Wardrobe - CS Lewis
37 The Kite Runner - Khaled Hosseini
38 Captain Corelli’s Mandolin - Louis De Bernieres
39 Memoirs of a Geisha - Arthur Golden
40 Winnie the Pooh - A.A. Milne
41 Animal Farm - George Orwell
42 The Da Vinci Code - Dan Brown
43 One Hundred Years of Solitude - Gabriel Garcia Marquez
44 A Prayer for Owen Meaney - John Irving
45 The Woman in White - Wilkie Collins
46 Anne of Green Gables - LM Montgomery
47 Far From The Madding Crowd - Thomas Hardy
48 The Handmaid’s Tale - Margaret Atwood
49 Lord of the Flies - William Golding
50 Atonement - Ian McEwan
51 Life of Pi - Yann Martel
52 Dune - Frank Herbert
53 Cold Comfort Farm - Stella Gibbons
54 Sense and Sensibility - Jane Austen
55 A Suitable Boy - Vikram Seth
56 The Shadow of the Wind - Carlos Ruiz Zafon
57 A Tale Of Two Cities - Charles Dickens
58 Brave New World - Aldous Huxley
59 The Curious Incident of the Dog in the Night-time - Mark Haddon
60 Love In The Time Of Cholera - Gabriel Garcia Marquez
61 Of Mice and Men - John Steinbeck
62 Lolita - Vladimir Nabokov
63 The Secret History - Donna Tartt
64 The Lovely Bones - Alice Sebold
65 Count of Monte Cristo - Alexandre Dumas
66 On The Road - Jack Kerouac
67 Jude the Obscure - Thomas Hardy
68 Bridget Jones’s Diary - Helen Fielding
69 Midnight’s Children - Salman Rushdie
70 Moby Dick - Herman Melville
71 Oliver Twist - Charles Dickens
72 Dracula - Bram Stoker
73 The Secret Garden - Frances Hodgson Burnett
74 Notes From A Small Island - Bill Bryson
75 Ulysses - James Joyce
76 The Inferno - Dante
77 Swallows and Amazons - Arthur Ransome
78 Germinal - Emile Zola
79 Vanity Fair - William Makepeace Thackeray
80 Possession - AS Byatt
81 A Christmas Carol - Charles Dickens
82 Cloud Atlas - David Mitchell
83 The Color Purple - Alice Walker
84 The Remains of the Day - Kazuo Ishiguro
85 Madame Bovary - Gustave Flaubert
86 A Fine Balance - Rohinton Mistry
87 Charlotte’s Web - E.B. White
88 The Five People You Meet In Heaven - Mitch Albom
89 Adventures of Sherlock Holmes - Sir Arthur Conan Doyle
90 The Faraway Tree Collection - Enid Blyton
91 Heart of Darkness - Joseph Conrad
92 The Little Prince - Antoine De Saint-Exupery
93 The Wasp Factory - Iain Banks
94 Watership Down - Richard Adams
95 A Confederacy of Dunces - John Kennedy Toole
96 A Town Like Alice - Nevil Shute
97 The Three Musketeers - Alexandre Dumas
98 Hamlet - William Shakespeare (contained within the complete works)
99 Charlie and the Chocolate Factory - Roald Dahl
100 Les Miserables - Victor Hugo

Luettu tähän mennessä: 23/100

Long time, no read.

No mitenkäs tässä näin kävikään - blogin tuorein päivitys on näköjään vuodelta 2015! Heh.

Kirja jos toinenkin on tullut tässä välissä lukaistua. Joukkoon on mahtunut muutama loistava opus ja kirjava joukko teoksia, jotka eivät ole sen kummempaa muistijälkeä aivokuorelle jättäneet.

Pari erikoismainintaa pitää tosin antaa - Katherine Pancolin Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin jatkoi Pancolin aikaisemmista teoksista tuttua hykerryttävää linjaa, jonka luki läpi ilolla. 

Toinen iloisesti yllättänyt lukukokemus oli Hyeonseo Leen Seitsemän nimen tyttö, joka oli oman elämänkerrallinen kuvaus pakenemisesta Pohjois-Koreasta. Sen lisäksi, että kirja osoittautui paikoitellen erittäinkin mukaansa tempaavaksi, teki kirjoittajan kirjoitustyyli itseeni vaikutuksen. Monesti Pohjois-Koreaa käsittelevissä kirjoissa päädytään kuvaamaan elämää Pohjois-Koreassa mahdollisimman makaaberilla tavalla, jolloin lukijallekin automaattisesti tulee hyvin yksipuolinen näkemys maasta. 

Seitsemän nimen tytössä elämistä Pohjois-Koreassa kuvattiin hyvinkin neutraalilla tavalla arkisine iloineen ja suruineen. Toki maalle tyypilliset, sekopäiset kuviot olivat läsnä kirjassa, mutta ne kuvattiin sellaisen ihmisen näkökulmasta, jolla ei ollut tietoa siitä, että maailmassa on toisenlaisiakin tapoja elää. Realistisen kirjoitusotteen myötä lukija pystyy paremmin ymmärtämään eräänkin pohjois-korealaisen loikkarin mielenmaisemaa, joka kovasti kaipasi takaisin kotimaahansa. Sain myös oman fan girl -hetkeni, kun twiittasin lukukokemuksesta ja kirjailija kävi tykkäämässä twiitistäni. Best day ever.

Lisäksi olen vihdoin saanut aikaiseksi lukea Carloz Ruiz Zafónin Enkelipelin, joka on jatkoa kovasti pitämälleni Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Kirja jäi itseltäni moneen otteeseen kesken, mutta sain sen vihdoin kitkuteltua maaliin tässä taannoin. Jostain syystä tämä kakkososa ei tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin edeltäjänsä, mutta luulen että tämä pätkissä lukeminen on osasyy siihen, että en samalla tavalla päässyt kirjan fiilikseen. 

Joitain aikoja sitten luin myös pitkään lukulistallani olleen, Audrey Niffeneggerin Aikamatkaajan vaimon, jota kohtaan itselläni oli suuret odotukset. Kirja oli oikein kelpo ja se liikkui kivasti aikamatkaajan mukana eri aikakausilla, punoen juonta koko ajan tiiviimmäksi keräksi. Ehkä olin asettanut kirjalle niin eeppiset odotukset, että yksinkertaisesti tästä syystä lopputulokseksi jäi ihan ok kasi miinus.

Muutimme muutama viikko sitten ja kirjahylly palasi muuton myötä olohuoneen valtiaaksi työhuoneessa lymyilyn sijasta. Muutaman tunnin ähräämisen jälkeen sain kirjat mieleiselläni tavalla hyllyyn ja totesin, että ennen kun itselläni on kirjastoon mitään asiaa, totesin, että omastakin kirjahyllystä löytyy ihan tuhoton määrä kirjoja, joita tarkoitus olisi lukea "joskus". Aloitin urakan nostalgiatripin merkeissä, kun otin lukuun Sidney Sheldonin Sydänyön tuolla puolen -teoksen. Kaiken rehellisyyden nimissä pitää kuitenkin todeta, että aika on tainnut hieman ajaa Sheldonien ohitse, kun ne tuntuvat jotenkin hieman naiiveilta? 

Suunnitelmissa olisikin laittaa omia kirjoja hieman nopeammalla syklilla kiertoon jatkossa. Tähän tarjoaa loistavan mahdollisuuden läheinen kierrätyskeskus, joka ottaa vastaan vanhat kirjat, mutta myös myy eurolla tai kahdella hyvinkin kuranttia kamaa.

Kun suuret sortuvat

 

Walesilainen Billy Williams täyttää 13 vuotta kesäkuussa 1911, astuu aikuisten maailmaan ja jatkaa isänsä työtä kaivoksessa. Muutaman vuoden kuluttua hän liittyy brittiarmeijaan katkaistakseen nuo perintönsä kahleet. Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä kaivosyhtiön omistava englantilainen Earl Fitzherbert rakastuu kauaskantoisin seurauksin taloudenhoitajaansa Etheliin, Billyn isosiskoon.  

Naisten kansalaisoikeuksia ajava Maud Fitzherbert, Earlin omapäinen sisar, puolestaan löytää sydänystävän sujuvasanaisesta Ethelistä ja uskoo tälle elämänsä salaisuuden. Maud on solminut hätäisesti avioliiton saksalaissyntyisen Walter von Ulrichin kanssa, ja jos salaisuus paljastuisi, se johtaisi sukujen välirikkoon ja kansainvälisen tason skandaaliin. Venäjällä pietarilainen tehdastyöläinen Grigori Peshkov pelastaa laittomuuksiin sortuneen nuoremman veljensä Levin. Lev pakenee Yhdysvaltoihin Grigorin passin turvin ja soluttautuu menestyneeseen mafiasukuun.  

Samaan aikaan Grigori taistelee hengestään Venäjän vallankumouksen kurimuksessa. Lev Peshkov huijaa amerikkalaisdiplomaattia Gus Dewaria, jolle tarjoutuu miellyttävä tilaisuus revanssiin, kun hän saa tilaisuuden toimia presidentin harmaana eminenssinä. Euroopassa taistelut jumiutuvat asemasotavaiheeseen ja sotilaat kahlaavat mudan valtaamissa juoksuhaudoissa. Kansakuntien ja pienten ihmisten unelmat sortuvat. Mutta miltä uusi "uljas" maailma näyttääkään, kun tykkien jylinä viimein vaikenee? Säilyttävätkö sydämet uskollisuutensa yli rintamalinjojen?

Ensimmäistä kertaa lähes 900-sivuisen kirjaan, vuosisata-trilogian ensimmäiseen osaan, Kun suuret sortuvat -teokseen tarttuessa kävi mielessä, että onpas kirjailija aikamoiseen kunnianhimoiseen haasteeseen tarttunut. Kirja alkaa vuodesta 1911 ja sivu sivulta kuljettaa lukijansa mukanaan kohti edessä häämöttävää maailmansotaa ja sodan jälkeistä murroskautta Euroopasta.

Vaikka kirja ennen muuta kuvasi maailmansotaa Iso-Britannian näkökulmasta, oli mukana henkilöhahmoja niin USA:sta, Saksasta kuin Venäjältäkin. Yksittäisiä kansakuntia ei kuvattu tarinan konnina, jotka lopulta maksavat teostaan vaan keskiössä olivat ennemminkin yksittäiset henkilöhahmot kaikessa inhimillisyydessään tavoittelemassa parempaa elämää.

Erityisen kiinnostavasti Follett on kuvannut työväenluokan aseman muuttumista vanhojen yhteiskunnallisten ja poliittisten rakenteiden sortuessa. Monien miesten osallistuessa sotaponnisteluihin naisten yhteiskunnallinen rooli ja oikeudet kehittyivät. Naisten oli pian mahdollista vaikuttaa omaan elämäänsä yhteiskunnan aktiivisina toimijoina passiivisen sivustakatsojaroolin sijasta.

Kirjan henkilöhahmot eivät ole mielestäni teoksen parasta antia, sillä päähenkilöt jäivät hieman ennalta-arvattaviksi ja naiiveiksi. Tietynlaista hellämielisyyttä kirjailijan suunnalta myös havaittavissa, sillä - vaikka onnellisten loppujen ystävä olenkin - päättyi kirja kaikkien henkilöiden osalta jopa turhankin onnellisissa merkeissä. En kyllä menisi vannomaan, että olisin ollut yhtään tyytyväisempi jos suosikkihahmoni kirjassa olisivat kokeneet onnettoman lopun, mutta jotenkin tämä ajatus nousi mieleen kirjan loppuessa. Kun suuret sortuvat sisältää myös erittäin runsaasti politikointia, joten jos tämä ei aihepiirinä kiinnosta, kannattaa suosiolla jättää tämä järkäle kirjahyllyyn.

Arvio: 3 1/2 Ensitutustuminen Ken Follettiin poiki uuden kirjavarauksen tekemistä kirjastoon, joten kaiken kaikkiaan positiivisesta kirjailijatuttavuudesta on kyse.

Ken Follett, Kun suuret sortuvat 2011 (WSOY) Suomennos Anu Niroma 

Kun bloggaaja tietokirjaan tarttui

Tänä syksynä olen poikkeuksellisesti innostunut lukemaan pitkästä aikaa tietokirjoja, jonka tiimoilta ajattelin nyt muutaman lauseen kirjoittaa. Luulen, että tietokirjoja kohtaan tuntemani pieni karsastus johtuu ei-niin-kaukana-menneisyydessä kummittelevasta tenttikirjasavotasta, josta piti opiskeluaikana jollain ilveellä selviytyä läpi. Edellä mainitusta syystä myöskään oman alan kirjallisuuteen ei opiskelujen jälkeen ole juuri napannut tarttua.

Oppiminen on kuitenkin kivaa ja sitä itse asiassa kaipaan kouluajoilta. Varmaankin tästä johtuen Helmetistä on tullut puolivahingossa varattua muutamia tietokirjoja ilman tiedostettua "nytpäs alan sivistämään itseäni" motiivia. Voitin jopa ennakkoluuloni inhoamani self-help-kirjallisuuden osalta, joka pääsääntöisesti on mielestäni täyttä roskaa lainaamalla Facebookin operatiivisen johtajan Sheryl Sandbergin kirjoittaman Lean In - Naiset ja menestymisen taito -kirjan. Olen kuullut kirjaa kehuttavan usealtakin taholta, jonka takia päätin antaa sille mahdollisuuden. En ole vielä ehtinyt aloittaa kyseistä opusta, mutta toivottavasti saan sen pian korkattua.

Tällä hetkellä yöpöydällä komeilee kolme tietokirjaa, joista lueskelen iltaisin fiiliksen mukaan ainakin yhtä.

1. Abhijit Banerjee: Poor Economics

Tämä kirja on itselläni vasta alkutekijöissään, mutta kirjassa esimerkiksi pohditaan, miksi köyhä ostaa kännykän, vaikka kaiken järjen mukaan olisi järkevämpää sijoittaa vähät rahat vatsassa kurnivan nälän tyydyttämiseen. Teos tarjoaa kiinnostavan sosioekonomisen näkökulman köyhyyteen ja kulutukseen.

2. Jaakko Hämeen-Anttila & Venla Rossi: Nälästä nautintoihin

Kiinnostavilla kuriositeeteillä höystetty tietokirja ruoan monimerkityksellisyydestä ihmisille. Teos tarjoaa näkökulmia ruoan ja juoman rooliin historiassa kuin ihmisten identiteetin rakentajanakin. Nälästä nautintoihin tarjoaa myös mielenkiintoista knoppitietoa ruokaan liittyen. Esimerkiksi mausteita ei alun perin käytetty ruoassa pilaantuneen maun peittämiseksi niin kuin aikaisemmin ollaan luultu. Sen sijaan mausteet ovat historiassa olleet suurta ylellisyyttä, joihin vain suurimmilla massipäälliköillä on ollut varaa. Suurin osa mausteista on tuotu Eurooppaan arabien kauppatavarana, jotka pitivät monen mausteen alkuperää tarkoituksella salassa, jotta business varakkaan eurooppalaisen väestönosan kanssa jatkuisi vilkkaana.

3. Eva Nilsson, Yusuf M. Mubarak ja Niklas Saxén: Suomen Somalit

Provosoivalla peltomaisemalla koristettu kansi herättää heti ensi hetkestä siivoamaan pölyt omasta somalitietämyksestä. Kirjaa lukiessa tajuaa kaksi asiaa: oma tietämys somalialaisten kulttuurista on oikeastaan aika olematonta. Lisäksi myös alkaa hieman hävettämään omat, ehkä hieman tahattomat vaikka hyvää tarkoittavat ennakkokäsitykset somalialaisista.

Edellä mainittujen havaintojen lisäksi kirja tarjoaa kiinnostavaa faktatietoa Somaliasta, ympäri maailmaa levinneestä diasporasta ja sen merkityksestä sekä dataa maahanmuuton eri aalloista Suomessa. Itse en esimerkiksi tiennyt, että ensimmäinen, 90-luvulla Suomeen saapunut maahanmuuttaja-aalto oli nimen omaan koulutettua somalialaisväestöä, jotka muuttivat maasta parempien tulevaisuuskuvien vuoksi.

 

Top 5 Turvakirjat tässä hei.

Ideaalimiljöö turvakirjasta nauttimiselle

Välillä tulee tarve kaivaa kirjahyllystä lukuun vanha, hiirenkorville luettu suosikkikirja, johon on jossain vaiheessa elämää ihastunut. Tällaisia kirjoja tarttuu välillä mukaan matkan varrelta ja ne monesti edustavatkin vaihtelevia hurahduksia milloin mihinkin genreen. Päässäni sijoitan ne kuuluviksi Turvakirjakategoriaan, joka ovat oikea lääke silloin, kun täysin vieraan kirjan lukemisen aloittamiseen ei riitä energiaa, mutta silti tekisi mieli lukea jotain sellaista, josta taatusti tulee hyvä mieli (sekä usein myös positiivisella tavalla nostalginen fiilis).

On kuitenkin hyvä huomata, että turvakirja ei missään nimessä ole synonyymi Kaikkien Aikojen Parhaille Kirjoille, jotka usein löytyvät kategoriasta maailmankirjallisuuden klassikkoteokset. Nämä Dumasit, Leet, Irwingit ja García Márquesit ovat lukukokemuksena asia erikseen. Turvakirjaksi päätyvät eepokset, jotka ovat jossain vaiheessa elämää tehneet vaikutuksen, mutta jotka eivät ole liian eeppisiä uutta lukukertaa ajatellen.

Omista Turvakirjoistani löytyy usein myös rakkaustarina, mutta ei traagista itken-silmät-päästäni-nyyhkyä. Jännitystäkin saa olla, mutta kuitenkin sellaista, että uskallan lukea kirjaa myös kotona yksin illalla, vaikka ulkona olisi miten pahaenteisen synkkää. Turvakirjat ovat mielellään lähempänä kokoa tiiliskivi, mutta ne ovat silti helppolukuisia, jotta niiden pariin on helppo palata vaikka parin sivun ajan vaikka television mainostauolla tai lyhyellä metromatkalla. Turvakirjat ovat myös parhaimmillaan pokkariversioina, jotta niitä on helppo raahata paikasta toiseen kuin hmm... aitoa turvalelua ainakin.

Turvakirjan reseptistä löytyy siis monesti laadukkaasti luotu fiktiivinen maailma, ripaus oikeanlaista romantiikkaa ja jännitystä, useampi, ahmimalla luettava osa, ja - heh - onnellinen loppu. Kaikki listassa olevat turvakirjat minulta löytyvätkin omasta kirjahyllystäni, joka varmastikin on ollut syy tai seuraus Turvakirjaksi muodostumiselle. Luultavasti itselläni Turvakirjoja löytyy enemmänkin, mutta ainakin nämä löytyvät listaltani.

1 James Herriotin koko tuotanto

Tositapahtumiin pohjautuvat tarinat 1930-1950-luvulle yorkshireläisen eläinlääkärin elämänmenosta ovat monelle varmasti tutumpia kirjoihin pohjautuvan tv-sarjan, Kaikenkarvaiset ystäväni myötä. Tv-sarja ei mielestäni tee oikeutta kirjoille, joihin itse tartuin ensimmäistä kertaa jo ala-asteella. Persoonalliset yorkshiren asukkaat vielä persoonallisempine eläimineen seikkailevat hauskan koskettavissa tarinoissa kaikenlaisten kommellusten saattelemana. Herriotin kirjat ovatkin taattuja hyvän mielen kirjallisuutta kaiken ikäisille ja ehdottomasti itselleni rakkaimpia kirjojani.

Aloita tästä: James Herriot, Kaikenkarvaiset ystäväni

2 Dragonlance-sarja

Dragonlance-sarja on syntymänsä jälkeen kasvanut eeppisiin mittasuhteisiin kirjoiltaan ja myös kirjailijamäärältään. Sarjan ensimmäinen osa Syyshämärän lohikäärmeet ilmestyi jo vuonna 1990 ja uusia kirjoja tietääkseni julkaistaan edelleen. Sarja edustaa perinteistä lohikäärmeitä ja velhoja -fantasiakirjallisuutta ja itse löysin sarjan yläasteikäisenä. Dragonlance sijoittuu Krynnin maailmaan, jota asuttavat niin ihmiset, haltijat, kääpiöt kuin kentitkin. Sarjan alussa unohdetut jumalat ja lohikäärmeet palaavat Krynnin maailmaan, jossa perinteinen hyvän ja pahan välinen taistelu voi alkaa. Luonnollisesti vain pieni joukko sankareita voi estää pahuuden voiton maailmassa, eli kirjoissa on hyvinkin eeppistä menoa fantasian ystävälle.

Dragonlance ei ehkä näin aikuisena tekisi minuun samanlaista vaikutusta kuin teininä, jolloin hamstrasin sarjan teoksia divareista ja huutokaupoista, mutta kyllä sarja edelleen on hyvinkin lukukelpoinen, mikäli fantasia genrenä ylipäätään ikinä on kolahtanut.

Aloita tästä: Margaret Weis & Tracy Hickman: Syyshämärän lohikäärmeet

3 Robin Hobbin koko tuotanto

Robin Hobbin tuotannon löysin reilu parikymppisenä. Fantasiaa Hobbinkin tuotanto pitkälti on, mutta örkkejä & dragoneita -kirjallisuutta kammoksuvillekin se sopii. Vaikka mukana on tiettyjä fantasian elementtejä, kuten taikuutta, ei perinteisen fantasian elementit ole kirjojen keskiössä, vaan paremminkin lisämausteena.

Näkijän taru ja Lordi kultainen -trilogiat kertovat äpäräprinssi Fitz Uljaan tarinan, josta koulutetaan varjoissa toimiva kuninkaan salamurhaaja. Nuoren salamurhaajan tarina on koukuttava, jännittävä ja koskettava samaan aikaan. Harmi vaan, että Hobbilta ei ole käännetty koko tuotantoa. Itse kun laiskuuttani luen mielelläni suomeksi.

Aloita tästä: Robin Hobb: Salamurhaajan oppipoika

4 Scarlettit

Scarlettit - kuten arvata saattaa - kertovat Tuulen viemästä tutun Scarlett O´Haran tarinan. Tai oikeastaan jatkon Tuulen viemälle Scarlettin näkökulmasta. Scarlettin kirjailijana toimi Alexandra Ripley, jonka Margaret Mitchellin perikunta valitsi kirjoittamaan jatkon Tuulen viemälle. Jostain muistan lukeneeni, että jatko-osan kirjoittajaa etsiessä antoi Mitchellin perikunta tarkat ukaasit siitä, mitä kaikkea jatko-osa saa ja ei saa sisältää, jotta se kunnioittaisi Tuulen viemään kantateosta.

Ajan hammas on ehkä hieman nakertanut kirjojen tenhovoimaa, mutta kyllä Scarlettit toimivat viihteenä pari kertaa vuosikymmenessä. Niissä kuitenkin on tavoitettu - ainakin osittain - Tuulen viemää -kirjan viehätys. Ja tietysti näin kirjan hartaana ystävänä kiinnostaa, mitä kirjan sankarittarelle tapahtuu jatkossa.

Aloita tästä: Alexandra Ripley, Scarlett 1

5 Brentit

Modesty Blaisen tekijän, Peter O'Donnellin historiallinen pseudonyymi Madeleine Brent on kirjoittanut 70- ja 80-luvulla joukon historiallisia rakkausromaaneja, jotka ensimmäistä kertaa taisin lukea joskus parikymppisenä. Kirjat sisältävät kaiken, mitä pienen romantiikannälän tyydyttämiseksi tarvitaan: historialliset puitteet, päähenkilölle tapahtuneen tragedian, synkän salaisuuden, joka seuraa päähenkilöä, Ihanan Miehen (joka useimmiten paljastuu pahikseksi) sekä Pahaenteisen Synkän Miehen, joka puolestaan usein paljastuukin Oikeasti Ihanaksi Mieheksi, joka on yrittänyt suojella sankaritarta suurelta pahalta.

Edellä luetellut ominaisuudet pätevät myös moniin muihin historiallisiin rakkausromaaneihin, mutta Brent on maustanut perinteistä rakkausromaanikuviota vielä lisäämällä juoneen eksotiikkaa. Milloin ollaan Nepalin vuoristossa, milloin kiertävän sirkuksen matkassa. Kirjojen lopussa päähenkilö paljastuu aina Intian prinsessaksi, kartanon neidiksi tai suuren perinnön omistajaksi.

Houkuttelevaa, eikö? Kaikesta edellä mainitusta kehkeytyy oiva tiiliskivellinen viihdettä akuuttiin romantiikannälkään.

Aloita vaikka tästä: Madeleine Brent, Caterina, Kalastajan tytär

Kirjadarra

Uh, tällainen olo on Ernest Clinen sekopäisen Ready Player One -kirjan jälkeen, joka kaikessa sekopäisyydessään oli sangen viihdyttävä ja omaperäinen. Tarkempaa analyysiä luvassa kirjakankkusen hellittäessä.

Tuulen varjo

Kaipaatko sukellusta todellisuudesta hyvin kirjoitetun fiktion pariin? Hyvä! Niin minäkin. Siksi luinkin lomareissulla Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon. Ostaa pätkäytin koko trilogian Suomalaisen kirjakaupan pokkarialesta kesäpäiviä ajatellen - tosin mielikuvissani kirjan kanssa lomalla vietetyt päivät olisivat muutaman asteen toteutunutta lämpötilaa helteisempiä.

Kuva lainattu

Barcelonan vanhan kaupungin sydämessä on salaperäinen ”Kadonneiden kirjojen hautausmaa”. Sinne kirjakauppiasisä vie kymmenvuotiaan poikansa Danielin ja antaa hänen valita itselleen kirjan. Käsiin osuu Tuulen varjo, jonka kirjoittaja on kadonnut mystisesti, kenties murhattu. Yli vuosikymmenen ajan Daniel seuraa kirjailijan jälkiä läpi rakkauden, väkivallan, ystävyyden ja petoksen labyrintin. Sitten Caraxin salaperäinen tarina alkaa toistua Danielin omassa elämässä.

Kirjan myötä pääsee sukeltamaan barcelonalaiseen elämänmenoon 40- ja 50-luvulla. Kirjakauppias ja hänen pieni poikansa elelevät kahdestaan ja saavat ohuen leipänsä käytettyjä kirjoja myymällä. (Mikäköhän siinä muuten on, että jos halutaan alleviivata tietynlaista lapsipäähenkilön kurjuutta, niin äidittömyys on aina yksi vakiotapa).

Henkilöhahmoista oma ehdoton suosikkini oli Siempren kirjakaupan optimistinen opportunistipalkollinen ja päähenkilön ystävä Fermín Romero de Torres, jolle on selkeästi tarinassa sälytetty hauskan sivuhahmon rooli. Myös muut hahmot, kuten kirjan minä-kertojana toimiva Daniel on henkilöhahmona kiinnostava, vaikkei kovin omaperäinen hahmo olekaan. Ehkä Danielin isästä puuttuu hieman tietynlaista särmää - voi tosin olla, että kirjailija on halunnut tasaisemman henkilöhahmon tasapainottamaan henkilöhahmojen välisiä dynamiikkoja. Kaikenkarvaisia sivuhenkilöitä kirjassa on sokeista kaunottarista naiseksi satunnaisesti pukeutuvaan kelloseppiin. Kirjan pahiksena toimii komissaario Fumero, jota lukijan on lupa varauksetta inhota hahmon ensi esiintymisestä saakka.

Tuulen varjossa on mielestäni läsnä samanlaista maagista realismia, kuin Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyydessä tai Pat Conroyn Vuorovetten prinssissä. Molemmat lukeutuvat itseasiassa kaikkien aikojen suosikkikirjoihini, mutta olen uskaltanut lukea kirjat vain kerran. Ehkä pelkään, että ajan hammas on päässyt puremaan lempikirjoihini, enkä ehkä löytäisikään niistä enää samaa tunnelmaa.

Voisin vain todeta, että kirjailijan käyttämä kieltä oli todella nautinnollista lukea, mutta tuntuu, että tämä on varsin latteasti todettu - mielestäni nimittäin monien kirjojen kielestä voidaan löytää puolia, jotka tekevät niistä miellyttävän lukukokemuksen. Esimerkiksi George R. R. Martinin kirjojen kielen yksityiskohtaisuus ja juonen monipolvisuus on minusta huikeasti toteutettua. Ruiz Zafónin käyttämä kieli kuitenkin painii mielestäni samassa sarjassa Markus Zusakin Kirjavaras-teoksen kanssa, jota lukiessani vuorotellen hihittelin ja huokailin ihastuneena taitaville kielikuville (Kirjavaras-arvosteluun voi tutustua tästä). Mikään ei kyllä veda vertoja hyvin kirjoitetun tekstin tuomalle fiilikselle!

Olisin ennalta arvellut, että Tuulen varjon juoni olisi ollut ennalta-arvattavampi ja ehkä hieman nuorempaa lukijakuntaa kosiskeleva mysteeritarina. Juoni pääsi kuitenkin yllättämään positiivisesti. Jännite kasvoi juonen edetessä, eikä kirjan lopputulema ollut niin itsestään selvä kuin ehkä alkuun ajattelin.

Yksi kirjan pohjaviesteistä oli mielestäni se, että kirja on aina enemmän kuin sanojensa summa, sillä se saattaa muovata lukijansa elämää enemmän, kuin voisi ikinä ajatella. Tällaisena "lukeminen kannattaa aina" -ihmisenä tällainen viesti lämmittää aina sydäntä!

Arvio: 4 1/2 Tätä kirjaa voi lämpimästi suositella lähes kenelle tahansa lukutaitoiselle.

Carlos Ruiz Zafón, Tuulen varjo 2001 (Seven) Suomennos Tarja Härkönen

Muurien kätköissä

Ennen kesälomalle lähtöä tuli lukaistua välipalana ruotsalaisen dekkaristin, Mari Jungstedtin Muurien kätköissä -nimisen teoksen. Olen Jungstedtin kirjoista lukenut useammankin ja mielestäni ne edustavat Camilla Läckbergin dekkareiden tavoin tyypillistä ruotsalaista dekkarimeininkiä.

Olen lukenut molempia kirjailijoita ristiin rastiin ja totuuden nimissä on sanottava, että en edes aina muista, kumpi kirjailija kirjoittaa kumpaa sarjaa. Jungstedtin sarja kun sijoittuu Gotlantiin siinä missä Läckbergin ruotsalaiseen Fjällbackan pikkukaupunkiin. Kirjoissa toilailevat henkilöhahmotkin ovat pitkälti saman henkisiä, sympaattisia pikkukaupungin poliiseja. Molemmat kirjailijat käyttävät myös runsaasti aikasiirtymiä juonen rakentamisessa. Välillä ollaan nykyajassa, välillä 50-luvulla tai vaikka 1800-luvun lopussa.

Yhtä kaikki molempien kirjailijoiden kirjat uppoavat varsinkin helppona kesälukemisena, jolloin ei ole halua tai tarvetta lukea haastavampaa kirjallisuutta. Samasta syystä tartuin myös Jungstedtin Muurien kätköissä -kirjaan gradurupeaman päätteeksi.

Kuva kustantajan sivuilta

Talviuneen vaipuneen Visbyn herättää muurilla riippuva taidekauppiaan ruumis.
Taidekauppias Egon Wallin löytyy murhattuna keskeltä talveen hiljentynyttä Visbytä: hänen ruumiinsa roikkuu kaupunginmuurin portinpielessä. Wallin on murhaa edeltävänä iltana juhlinut menestyksekkäitä avajaisia. Salassa taidekauppias on kuitenkin suunnitellut jättävänsä galleriansa, 20 vuotta kestäneen avioliittonsa ja koko Gotlannin taakseen. Rikoskomisario Anders Knutas määrätään murhatutkinnan johtoon.  

Kun Nils Dardelin maalaus “Dandyn kuolema” katoaa taidemuseosta Tukholmassa, löytyy yhteys gotlantilaisen taidekauppiaan murhan ja tukholmalaisen taidemaailman välille. Tv-toimittaja Johan Berg uskoo pääsevänsä eleganteissa taidegallerioissa liikkuvan murhaajan jäljille omin päin. Myös Johanin yksityiselämässä riittää jännitettä: hän on juuri tullut isäksi. Lapsen syntymän myötä olisi vihdoinkin päätettävä, kuinka hänen ja Emma Winarvenin myrskyisälle suhteelle oikein käy. 

 Kirja antaa sitä, mitä takakannen teksti lupaakin: perinteisen murhamysteerin, joka selviää pala palalta kirjan edetessä. Neljäs Jungstedtin kirja ei tarjoile yllätyksiä, eikä se muutenkaan ole erityisen oivaltava, vaikka sen ottaakin lukuun. Tämän kirja-arvostelun vaatimaton pituuskin kertoo omaa kieltään siitä, että kirja ei juuri herätä ajatuksia suuntaan taikka toiseen, vaikka se ihan luettava olikin.

Arvio: 2 1/2 Vaniljajäätelöä, ihan ok nauttia muiden makujen puuttuessa.

Mari Jungstedt, Muurien kätköissä 2006 (Seven) Suomennos Leena Peltomaa

Elämää gradun jälkeen ja kolmen kirjan kootut ajatukset

Huh, mikä kevät! Gradun pakettiin laittaminen on kieltämättä aikaa vievää hommaa - varsinkin, kun sen tekeminen jätetään viimeisille kuukausille ennen opinto-oikeuden loppumista. Nyt homma on niin sanotusti taputeltu ja jatkossa aikaa liikenee enemmän myös muulle ajanvietteelle.

Kiivastahtisesta keväästä huolimatta olen raapinut jostain aikaa muutaman kirjan lukemiselle. Sisäistä, fantasiakirjallisuudesta pitävää teini-ikäistä hellin kahlaamalla läpi Cassandra Claren Luukaupungin. Bestseller-listalta puolestaan lukuun pääsi Gillian Flynnin Kiltti tyttö, jolle lämpenin toden teolla epäluulojeni hälvenemisen jälkeen. Viimeisimpänä otin lukuun kanakeittoa sielulle -osastoa edustavan Katherine Pancolin Kilpikonnien hidas valssi -teoksen.

Kuva lainattu kustantajan sivuilta

Luukaupungille päätin antaa mahdollisuuden vanhojen hyvien fantasiakirja-aikojen lisäksi myös takakannen lupauksella, jonka mukaan Houkutus-sarjan luoja Stephenie Meyer olisi sarjan suuri ihailija. Vampyyrivillityksen uuden tulemisen aikaansaaneen Meyerin kirjat on tullut nuorempana luettua useampaan kertaan, joten ajattelin antaa myös Clarelle mahdollisuuden.

"Kaikki myytit ovat totta", Jace sanoi. Clary tunsi väristyksen selkäpiissään.15-vuotias Clary Fray joutuu outojen tapahtumien todistajaksi, kun nuori poika surmataan newyorkilaisella klubilla. Clary huomaa näkevänsä asioita, joita muut eivät näe. Nuoren newyorkilaiskirjailijan Cassandra Claren koukuttava esikoissarja löysi heti ilmestyttyään laajan fanikunnan. Sarjan suurimpiin ihailijoihin lukeutuu Houkutus-sarjan kirjoittaja Stephenie Meyer. 

Luukaupungista kuitenkin jäi puuttumaan se jokin, mikä on Meyerin vampyyrikirjoissa sekä esimerkiksi Suzanne Collinsin Nälkäpeli-sarjassa on vahvasti läsnä. En tiedä, onko kyseessä mahdollisesti lukijan vanheneminen kypsyminen vai onko vain niin, että Meyer osaa taitavammin punoa realistisuutta ja fantasiaa yhdistävää kerrontaa. Kirjoitustyyli oli mielestäni sangen keskinkertaista, kuten kirja kaikin puolin oli muutenkin: hieman mitään sanomatonta tusinaviihdettä joka toki viihdyttää, mutta tuskin tarjoaisi yhtään enempää toisellakaan lukukerralla (...paitsi mahdollisesti ostamani jatko-osan muodossa, jonka jossain mielenhäiriössä poistin Suomalaisen alesta...oopsie!).

Arvio: 2+ Keskinkertaista ja hieman yhdentekevää aivot narikkaan -osastoa.

Cassandra Clare, Luukaupunki, Varjojen kaupungit 1 2007 (Seven) Suomennos Terhi Leskinen

Luukaupungista poiketen Gillian Flynnin Kiltti tyttö puolestaan pääsi yllättämään positiivisesti. Olen lykännyt kirjan lukemista yksinkertaisesti siitä syystä, että minun oli vaikeuksia virittäytyä lukemaan dekkaria, jonka juoni vaikuttaa takakannen perusteella todella - no, mielikuvituksettomalta.



Kuva lainattu kustantajan sivuilta.
 

On Nickin ja Amyn häiden viides vuosipäivä, ja Amy on kadonnut. Heidän hulppean vuokratalonsa olohuoneessa on merkkejä kamppailusta. Nick jää kiinni ensin yhdestä, sitten toisesta valheesta, ja pian koko Carthagen pikkukaupunki on vakuuttunut siitä, että tämä on murhannut vaimonsa. Amyn päiväkirjojen valossa tämä ei olisi mitenkään yllättävää; ne piirtävät muotokuvan neuroottisesta täydellisyydentavoittelijasta, joka pelkää miestään. Mutta kumman tarinaa on oikein uskominen - Nickin vai Amyn? Vai valehtelevatko molemmat? 

Kiltti tyttö on pirullinen, koukuttava, älykäs ja synkän hauskuttava trilleri, jonka kaltaista et ole ennen lukenut. Se on myös karmivan tarkkanäköinen kuvaus toimimattomasta avioliitosta. Flynnin kolmas romaani on ollut Yhdysvalloissa vuoden 2012 tapaus, jota on myyty yli 1,5 miljoonaa kappaletta.

Kaksi seikkaa tekevät Kiltistä tytöstä todella mainion lukukokemuksen. Ensinnäkin kielenkäyttö on kirjassa täysin omaa luokkaansa. Huudahtelin suorastaan ihastuksesta Flynnin taidokkaan kirjoitustyylin lumoamana. Toiseksi Flynnille pitää antaa tunnustusta nerokkaan juonen punomisesta, jota kerrotaan vuorotellen Nickin ja kadonneen Amyn näkökulmasta. Kirjan alussa lukijalle annetaan Amyn katoamisen motiivi ja syyllinen suorastaan hopealautasella tarjoiltuna. "Niin tietenkin" toteaa lukija. Muutaman luvun jälkeen lukija alkaa epäröimään. "Mitäpä jos katoamiselle on sittenkin joku toinen selitys?" lukija pohtii. Viimeistään kirjan puolen välin jälkeen lukija ei ole varma enää mistään - paitsi siitä, että ymmärtää nyt, miksi Kiltti tyttö on New York Times Bestseller -listalla keikkunut.

Arvio: 3,5 Erilainen, mainio dekkari. Yllättää viimeisille sivuille saakka.

Gillian Flynn, Kiltti tyttö,  2012 (Bon) Suomennos Terhi Kuusisto

Viimeisimpänä olen lukenut Katherine Pancolin Kilpikonnien hidas valssi -kirjan, joka on jatko-osa ah, niin mainiolle Krokotiilin keltaiset silmät -teokselle.

Kuva lainattu kustantajan sivuilta

Romaanissa Krokotiilin keltaiset silmät saimme tutustua Joséphineen, keski-ikäiseen historiantutkijaan, joka totuttelee avioeron jälkeiseen elämään ja itsenäisyyteen. Jatko-osassa Kilpikonnien hidas valssi Joséphine on ensimmäisen menestysromaaninsa julkaissut kirjailija. Hän on löytänyt oman tapansa elää: hän kirjoittaa, tekee töitä, miettii rakkausasioitaan ja kohtaa arjen päivä kerrallaan. Esikoinen Hortense tavoittelee muotiuraa Lontoossa, kuopus Zoey puolestaan on tullut murrosikään. Joséphine on muuttanut poroporvarilliselle asuinalueelle, jonka rauhan rikkoo naapurustoon iskevä sarjamurhaaja. Myös Joséphine yritetään tappaa. Kuka kumma on tuo mies, ja miksi hän haluaa murhata Joséphinen? Ja mitä merkitsee se, että Joséphine on näkevinään ihmisvilinässä edesmenneen exmiehensä Antoinen?

Erikoista Pancolin kirjoille on se, että niitä on todella vaikea lokeroida kuuluvaksi mihinkään selkeään genreen. Tavallaan kirjat ovat kertomuksia erään pariisilaisen perheen ja heidän sukulaistensa ja ystäviensä elämästä iloineen ja suruineen, mutta realistisuutta niissä ei pyritä tavoittelemaan. Kirjan antisankarimainen, kiltti, mutta samalla sympaattinen päähenkilö toikkaroi epävarmana läpi kirjan. Lukijan näkökulmasta Joséphinen avuttomuus ja naiiviuus on välillä ärsyttävää, sillä tuntuu siltä, että henkilöhahmo ei juuri kirjojen edetessä kehity muiden hahmojen tavoin, vaan vääntelee luvusta toiseen epävarmana käsiään.

Kirjassa on hykerryttävää hulluutta ja magiaa, jota lukija kohtaa muun muassa filosofisen yksivuotiaan, jazzista pitävän kulkukoiran ja noituuden muodossa. Sarjamurhaaja-juoni kirjassa tuntuu tosin hieman päälleliimatulta - tarina olisi mielestäni kantanut läpi kirjan ilman murhamysteeriä ja samalla teosta olisi voitu keventää parilla sadalla sivulla. Nyt vajaan 800 sivun mötkäle on aikamoinen haaste lukijalle.

Arvio: 4+ Odotettu paluu Cortézin perheen sekopäiseen maailmaan. Lisää kiitos.

Katherine Pancol, Kilpikonnien hidas valssi  2012 (Bazar Kustannus) Suomennos Lotta Toivanen

Mummoenergiaa ja potenssi-innovaatioita

Kuva lainattu kustantajan sivuilta

Valtaistuinpelin luku-urakasta toipuneena lukaisin nopeana välipalana pari kuukautta kirjahyllyssä kummitelleen Karin Brunk Holmquistin Pienen potenssipuodin.

Kahdeksaakymmentä ikävuotta lähestyvät vanhapiikasiskokset Tilda ja Elida asuvat yhdessä synnyinkodissaan pienessä ruotsalaisessa kylässä. Heidän elämänsä on rauhallista ja mukavaa, samanlaista kuin aina. Tilanteeseen tulee muutos, kun naapuritaloon muuttaa uusi asukas. Siskokset tutustuvat uuteen naapuriinsa ja saavat tältä oivallisen idean. Keksittyään sattumalta toimivan potenssilääkkeen reseptin vanhat neidit panevat pystyyn postimyyntifirman

Mummosiskosten elämästä kertovan kirjan juoni etenee verkkaisesti, mutta tämä sopii kummallisen hyvin kahdesta vanhasta ihmisestä kertovaan tarinaan, jossa päähenkilöillä on kaikkea muuta kuin kiire. Tekstistä voi suorastaan aistia läpi kaappikellon raksutuksen, tassista ryystetyn kahvin ja vanhan talon tunnelman. Kirjan kuiva mummohuumori ilahduttaa lukijaansa säännöllisin väliajoin.

Vanhuutta kirjassa kuvataan välillä hyvinkin kaunistelematta, suorastaan krouvilla tavalla. Kiinnitin erityisesti huomiota siihen, että varsinkin ulkohuussiin sijoittuvia tapahtumia sekä iän mukanaan tuomia kremppoja, kuten peräpukamia ja tekohammastarinoita kirjassa oli runsaasti. Lieneekö tämä ollut kirjailijan tehokeinoja alleviivata sitä, minkälaista elämä ehtoopuolen popparina lienee.

Fyysisten vanhuuteen liittyvien asioiden lisäksi Brunk Holmquist kuvaa mielestäni hyvin iäkkäämpien ihmisten sielunelämää kuluttamiskeskeisessä yhteiskunnassa. Rivien välistä on suorastaan aistittavissa kannanotto kertakäyttökulttuuria ja jatkuvaa uusien asioiden ostamista vastaan. Miksi ostaa uudet alushousut tai pyhämekko, kun vanhatkin ajavat vielä asiansa? Kuinka ylelliseltä ja modernilta uusi plyysinen vessan matto ja pöntönsuojus tuntuukaan vasta rakennetussa sisävessassa? Edellä mainitun kaltaisia ajatuksia kuluttamisesta pitäisi kaikkien pysähtyä miettimään aina silloin tällöin.

Arvio: 3 Hyvän mielen kirja niihin hetkiin, kun tekee mieli lukea jostain muusta kuin seksistä ja väkivallasta.

Karin Brunk Holmquist: Pieni potenssipuoti (2011) Bazar Kustannus. Suomennos Raija Rintamäki

Valtaistuinpeli ei kalpene vertailussa

Kuva lainattu Wikipediasta

Pitkästä aikaa sain päätettyä hieman massiivisemman lukukokemuksen, eli George R. R. Martinin Valtaistuinpelin. Tutumpi tämä lienee monille HBO:n menestyssarjana Games of Thronesina, joka on villinnyt ympäri maailmaa niin fantasian kuin ei-fantasian ystävät. 700-sivuista järkälettä onkin tullut sulateltua joulusta lähtien...

Vuosia kestänyt kesä on päättymässä, kun kuningas Robert Baratheon saapuu pohjoiseen Talvivaaraan tapaamaan vanhaa ystäväänsä lordi Eddard Starkia ja tarjoaa tälle valtakunnan vaikutusvaltaisinta virkaa. Viran edellinen haltija koki ennenaikaisen kuoleman, ja lordi Eddard päättää ottaa tapauksesta selvää. Starkit ovat karua ja omissa oloissaan viihtyvää sukua, mutta nyt he ajautuvat mukaan valtakunnan poliittiseen vehkeilyyn. 

Samaan aikaan meren takana maanpaossa olevat hullun lohikäärmekuningas Targaryenin perilliset suunnittelevat paluuta isänsä valtaistuimelle. Vanhat kaunat ajavat valtakuntaa kohti sekasortoa ja sisällissotaa, ja vain harvat katsovat omaa miekanvarttaan pidemmälle. Etelän lämmössä on helppo olla uskomatta kertomuksiin valtakuntaa pohjoisessa rajoittavan Muurin takana heräävistä unohdetuista voimista. Synkät enteet puhuvat kuitenkin omaa kieltään: Talvi on tulossa. 

Valtaistuinpeli on avausosa yhdelle aikamme menestyksekkäimmistä fantasiasarjoista, kirja, joka nosti eeppisen fantasian arvostuksen ylös kuopastaan. Se on yhdistelmä suurta seikkailua ja inhimillistä tragediaa, kertomus kunniasta ja kärsimyksestä, rakkaudesta ja petoksista sekä tasapainottelusta elämän ja kuoleman välillä samalla kun aatelisperheiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa. "Valtaistuinpelissä vaihtoehdot ovat voitto tai kuolema. Välimuotoja ei ole."

Kuten jo otsikkokin tämän kertoo, ei Valtaistuinpelin kanssa tule koettua samaa lievän pettymyksen tunnetta, joka monesti on tuttu vieras lukiessa monien sarjojen alkuperäisteoksia. Orange is the New Black sekä Sinkkuelämää-sarjan kirjaversiot ovat oivia esimerkkejä kirjoista, joilta loistavan filmatisoinnin takia olisi odottanut vähän enemmän. Valtaistuinpeli puolestaan tarjoili juuri sitä, mitä sarjan katsoja on odottanutkin - hyvin kirjoitettua, laadukasta fantasiaa aikuisille.

Martinin hämmentävän yksityiskohtainen maailma pyörryttävän monine henkilöhahmoineen sekä tapahtumineen muodostaa ihan käsittämättömän juonikudelman, joka mielestäni painii samassa sarjassa J. R. Tolkienin teosten kanssa. Lukijaa helpottaakseen kirjailija on esitellyt kaikki useat kymmenet henkilöhahmot erillisessä liitteessä, joka löytyy kirjan lopusta. Itse en sarjan nähneenä joutunut paljoa henkilölistaa tutkimaan, mutta lista on varmasti hyödyllinen niille, jotka sarjaa eivät ole nähneet.

Positiivisesti kirjassa yllätti sarjastakin tuttu kuivahko huumori sekä kiinnostavasti jäsennelty kokonaisuus: lukujen kertoja vaihtelee täten tarjoten huikean määrän rinnakkaistarinoita seurattavaksi. Kirjan pariin oli aina myös helppo palata, kun heti pääsi jyvälle siitä, kenen näkökulmasta juoni parhaillaan etenee.

Ehkä jonkin verran omaa lukumotivaatiotani söi se, että sarja oli tullut jo katsottua ennen kirjaan tarttumista. Päätapahtumat kun ovat suurin piirtein ensimmäiseltä kaudelta vielä tuoreessa muistissa. Pienellä spoilauksen uhallakin kirjaa ja sarjaa tuntemattomille haluaisin myös todeta, että kirjailija ei ole mitenkään erityisen kiintynyt kehenkään henkilöhahmoistaan. Tämän huomaa helposti sympaattisiin hahmoihin helposti kiintyvänä hyvinkin konkreettisesti. Varsinkin sarjan myöhemmissä kausissa/kirjasarjan osissa porukka vaihtuu aika tiheään. Tähän liittyen netissä pyörii ihan loistava meemi - nauran tälle joka kerta!

Arvio: 5 George hei, et anna minulle muutakaan mahdollisuutta. Pilottilasien käytöstä vielä plussaa!

George R. R. Martin, Valtaistuinpeli 1996 (Kustannusosakeyhtiö Kirjava) Suomennos Satu  Hlinovsky

P.S. On kyllä pieni kustantamo osunut varsinaiseen kultasuoneen, omistaja varmaan nauraa matkalla pankkiin joka kerta.

One more scroll

Jatkuva rutiininomainen mobiililaitteiden äärellä roikkuminen vaikuttaa vapaa-ajan viettotapoihin, kuten esimerkiksi lukemisharrastukseen radikaalilla tavalla – vaikka sen myöntäminen kirpaisisi kuinka paljon tahansa. Kyllä, nostan kädet pystyyn ja myönnän, että useimpina iltoina kun olisi aikaa lukea, sorrun helposti sosiaalisen median skrollaustalkoisiin tuhansien muiden sängyssä haukottelevien suomalaisten tavoin.

Ajattelin tarttua ongelmaan tekemällä pieniä muutoksia kotirutiineihini. Sosiaalisella medialla ja mobiilivimpaimilla onkin tästä lähtien pääsy kielletty makuuhuoneeseen, jotta illan viimeiset minuutit tulisi useimmin käytettyä oikeasti sellaisen asian parissa, mikä tuo minulle iloa.

P.S. Tällä hetkellä luvussa George R. R. Martinin järkäle Valtaistuinpeli, joka todennäköisesti on tunnetumpi englanninkielisestä Games of Thrones -nimestään. Lähes 800 sivuinen kirjanmöhkäle ei niin helposti taivukaan "käsilaukkukirjaksi" vaan tätä pitää lukea tukevan pöydän äärellä!

Naisnäkökulmaa vankilaelämästä

Suuren suosion saaneen Netflixin Orange Is the New Black -sarjan innoittamana päätin tilaisuuden koittaessa tarttua myös kirjaan, johon tarina perustuu.

Uranainen, parisuhteessa elävä Piper Kerman ei juuri muistuta sitä levotonta nuorta naista, joka salakuljetti salkullisen huumerahaa kymmenen vuotta sitten. Mutta elämä menee uusiksi, kun Piper tuomitaan 15 kuukaudeksi vankeuteen. 

Hyvän kasvatuksen saanut Piper kohtaa vankilassa naisia kaikista sosiaalisista luokista, ja hänen on opeteltava rangaistuslaitoksen kirjoittamattomat säännöt. Miten Piper selviää? Kuinka poikaystävä, perhe ja työkaverit suhtautuvat? Voiko muiden vankien kanssa ystävystyä? 

Hulvaton ja ajatuksia herättävä tarina tarjoaa harvinaisen näkökulman amerikkalaiseen naisvankilaan.

Tämän teoksen kanssa tuli eteen klassinen elokuvan/tv-sarjan sekä (alkuperäis)teoksen vertailutilanne. Lähtökohdat Piper Kermanin oikeastikin erittäin kiinnostavalle sekä samalla myös yhteiskunnallista keskustelua herättävälle aiheelle oli kieltämättä hieman huterat kun ennakko-odotuksia kirjan lukemiselle loi kirjaan perustuva, paikoitellen suorastaan hulvaton Netflix-draama Orange Is the New Black, joka itseasiassa kipusi korkealle myös omalla katselulistallani.

Hypetetyn sarjan takia kirja ei varmastikaan tunnu monenkaan lukijan mielestä kohoavan samoihin sfääreihin sarjan kanssa, mutta oli kirjassa hyvääkin. Kerman moneen otteeseen kirjassaan kritisoi USA:n vankilajärjestelmän järjettömyyttä, joka varsinkin näin suomalaisena herättää kieltämättä kummastusta. Työikäisestä väestöstä on USA:ssa suljettu vankilaan joka kokonainen prosentti väestöstä, joka yli 300 miljoonan asukkaan maasta on käsittämätön määrä. Kirjaa lukiessa ei kuitenkaan tule sellainen olo, että kirjailija saarnaisi asiasta sormi pystyssä, vaan tuo ajatuksiaan teemasta esille sopivissa kohdissa.

Sarjan nähneenä kirjaa lukiessa hieman tosin hämää se, että tuttuja tapahtumia tai henkilöitä odottaa jatkuvasti saapuvaksi tai tapahtuvaksi. Lisäksi kirjan tyyli on arvatenkin hillitympi kuin aika ajoin suorastaan sekopäiseksi yltyvä Netflix-sarjaversio, joka aiheuttaa aiheettomia pettymyksen tuntemuksia. Kermanilla on kuitenkin sujuva kynä ja hän kirjoittaa vankilaelämän hassuista kuriositeeteista välillä hyvinkin oivaltavasti. Harmi sinänsä, että kirjan filmatisointi on nakertanut hieman pohjaa muutoin oikein kelvosti kirjoitetusta ja aihepiirinsä puolesta erittäinkin kiinnostavasta teoksesta!

Arvio: 2,5 Lue kirja ennen sarjan katsomista.

Piper Kerman, Orange Is the New Black 2014 (Seven). Suomentaja: Oona Timonen

Mietteitä Maria Kallio -romaan(e)ista

Aina silloin tällöin yllätän itseni haahuilemassa kirjaston dekkariosastolla selailemassa Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkareita. Satunnaisen laiskasti niitä olen silloin tällöin lukenutkin - viimeisimpänä lukuun on päässyt Maria Kallio -sarjan neljäs osa, Luminainen.

Kuva lainattu kustantajalta

 Maria Kallion neljäs tapaus Nuuksiossa toimivan naisten terapiakeskuksen johtaja katoaa. Onko Elina Rosberg murhattu? Epäiltyjen listaa johtavat terapiaryhmän osanottajat, joissa riittää ongelmatapauksia lestadiolaisen suurperheen äidistä Vaasankadun seksityöläiseen. Listalle mahtuu myös runoilija Joona Kirstilä, Rosbergin miesystävä, jolla on selvästi jotain salattavaa.

Maria Kallio on siirtynyt Espoon poliisiin ja mennyt naimisiinkin. Hän työskentelee sitkeästi tapauksen kimpussa, oudosta väsymyksestään ja pahoinvoinnistaan piittaamatta. Marian paineita lisää uutinen, että Hullu-Halttunen on karannut vankilasta ja aikoo kostaa hänelle. Onko hänen kohtalonsa sama kuin Elinan - päätyä luminaiseksi Espoon metsiin?

Vaikka Lehtolaisen dekkarit eivät omasta mielestäni kohoakaan ruotsalaisten kanssadekkaristien, kuten Läckbergin ja Jungvistin tasolle, jotain viehättävää (voiko näin sanoa murhatutkimuksista kertovasta kirjasta?) niissä kuitenkin on. Ehkä kyseessä on entisen espoolaisen viehätys tarkkaan kuvaukseen tutuista etelä-espoolaisista lähiöistä. Milloin ollaan Henttaan lumisilla pelloilla, milloin westendiläisessä toimistossa, milloin Nuuksion metsäisissä maisemissa.

Toisaalta kyse voi olla myös nostalgiasta, minkä 90-luvun alkupuolelle sijoittuneet kirjat nostattavat. Aikaan ennen vuosituhannen vaihdetta, älypuhelimia ja laajakaistoja. Jopa Ruoholahden Lepakko odotti vielä purkamistaan. Ihastuttavan yksinkertaista omalla tavallaan, eikö totta?

Luminainen oli perinteinen Maria Kallio -dekkari tarjoamatta sen suurempia yllätyksiä lukijalleen. Laiskahko taustajuoni tosin saa kirjassa hienoisen nykäyksen, kun Kallio alkaa yllättäen odottamaan esikoistaan. Sarjan vakiohahmot jäävät hieman stereotyyppisiksi ja ohuiksi, mutta tämä taitaa dekkareille olla monesti tyypillistäkin.

Luminainen on palkittu Dekkariseuran Vuoden Johtolanka -palkinnolla, joka näkyikin siinä, miten kirjan juoni oli rakennettu. Loppuratkaisussa saattoi olla aavistuksen enemmän twistiä, kun murhaaja ja motiivi pysyivät selviämättä ihan kirjan loppumetreille saakka. Kaiken kaikkiaan Luminainen oli ihan kelpo viihdettä, jonka tosin malttoi laskea käsistään ilman sen suurempia vaikeuksia.

Arvio: 2 Taattua turvariepu-materiaalia niihin hetkiin, kun kaipaa tuttua ja turvallista lukemista.

Leena Lehtolainen: Jäänainen (Tammi) 1996