Näytetään tekstit, joissa on tunniste Katherine Pancol. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Katherine Pancol. Näytä kaikki tekstit

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Long time, no read.

No mitenkäs tässä näin kävikään - blogin tuorein päivitys on näköjään vuodelta 2015! Heh.

Kirja jos toinenkin on tullut tässä välissä lukaistua. Joukkoon on mahtunut muutama loistava opus ja kirjava joukko teoksia, jotka eivät ole sen kummempaa muistijälkeä aivokuorelle jättäneet.

Pari erikoismainintaa pitää tosin antaa - Katherine Pancolin Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin jatkoi Pancolin aikaisemmista teoksista tuttua hykerryttävää linjaa, jonka luki läpi ilolla. 

Toinen iloisesti yllättänyt lukukokemus oli Hyeonseo Leen Seitsemän nimen tyttö, joka oli oman elämänkerrallinen kuvaus pakenemisesta Pohjois-Koreasta. Sen lisäksi, että kirja osoittautui paikoitellen erittäinkin mukaansa tempaavaksi, teki kirjoittajan kirjoitustyyli itseeni vaikutuksen. Monesti Pohjois-Koreaa käsittelevissä kirjoissa päädytään kuvaamaan elämää Pohjois-Koreassa mahdollisimman makaaberilla tavalla, jolloin lukijallekin automaattisesti tulee hyvin yksipuolinen näkemys maasta. 

Seitsemän nimen tytössä elämistä Pohjois-Koreassa kuvattiin hyvinkin neutraalilla tavalla arkisine iloineen ja suruineen. Toki maalle tyypilliset, sekopäiset kuviot olivat läsnä kirjassa, mutta ne kuvattiin sellaisen ihmisen näkökulmasta, jolla ei ollut tietoa siitä, että maailmassa on toisenlaisiakin tapoja elää. Realistisen kirjoitusotteen myötä lukija pystyy paremmin ymmärtämään eräänkin pohjois-korealaisen loikkarin mielenmaisemaa, joka kovasti kaipasi takaisin kotimaahansa. Sain myös oman fan girl -hetkeni, kun twiittasin lukukokemuksesta ja kirjailija kävi tykkäämässä twiitistäni. Best day ever.

Lisäksi olen vihdoin saanut aikaiseksi lukea Carloz Ruiz Zafónin Enkelipelin, joka on jatkoa kovasti pitämälleni Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Kirja jäi itseltäni moneen otteeseen kesken, mutta sain sen vihdoin kitkuteltua maaliin tässä taannoin. Jostain syystä tämä kakkososa ei tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin edeltäjänsä, mutta luulen että tämä pätkissä lukeminen on osasyy siihen, että en samalla tavalla päässyt kirjan fiilikseen. 

Joitain aikoja sitten luin myös pitkään lukulistallani olleen, Audrey Niffeneggerin Aikamatkaajan vaimon, jota kohtaan itselläni oli suuret odotukset. Kirja oli oikein kelpo ja se liikkui kivasti aikamatkaajan mukana eri aikakausilla, punoen juonta koko ajan tiiviimmäksi keräksi. Ehkä olin asettanut kirjalle niin eeppiset odotukset, että yksinkertaisesti tästä syystä lopputulokseksi jäi ihan ok kasi miinus.

Muutimme muutama viikko sitten ja kirjahylly palasi muuton myötä olohuoneen valtiaaksi työhuoneessa lymyilyn sijasta. Muutaman tunnin ähräämisen jälkeen sain kirjat mieleiselläni tavalla hyllyyn ja totesin, että ennen kun itselläni on kirjastoon mitään asiaa, totesin, että omastakin kirjahyllystä löytyy ihan tuhoton määrä kirjoja, joita tarkoitus olisi lukea "joskus". Aloitin urakan nostalgiatripin merkeissä, kun otin lukuun Sidney Sheldonin Sydänyön tuolla puolen -teoksen. Kaiken rehellisyyden nimissä pitää kuitenkin todeta, että aika on tainnut hieman ajaa Sheldonien ohitse, kun ne tuntuvat jotenkin hieman naiiveilta? 

Suunnitelmissa olisikin laittaa omia kirjoja hieman nopeammalla syklilla kiertoon jatkossa. Tähän tarjoaa loistavan mahdollisuuden läheinen kierrätyskeskus, joka ottaa vastaan vanhat kirjat, mutta myös myy eurolla tai kahdella hyvinkin kuranttia kamaa.

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Elämää gradun jälkeen ja kolmen kirjan kootut ajatukset

Huh, mikä kevät! Gradun pakettiin laittaminen on kieltämättä aikaa vievää hommaa - varsinkin, kun sen tekeminen jätetään viimeisille kuukausille ennen opinto-oikeuden loppumista. Nyt homma on niin sanotusti taputeltu ja jatkossa aikaa liikenee enemmän myös muulle ajanvietteelle.

Kiivastahtisesta keväästä huolimatta olen raapinut jostain aikaa muutaman kirjan lukemiselle. Sisäistä, fantasiakirjallisuudesta pitävää teini-ikäistä hellin kahlaamalla läpi Cassandra Claren Luukaupungin. Bestseller-listalta puolestaan lukuun pääsi Gillian Flynnin Kiltti tyttö, jolle lämpenin toden teolla epäluulojeni hälvenemisen jälkeen. Viimeisimpänä otin lukuun kanakeittoa sielulle -osastoa edustavan Katherine Pancolin Kilpikonnien hidas valssi -teoksen.

Kuva lainattu kustantajan sivuilta
Luukaupungille päätin antaa mahdollisuuden vanhojen hyvien fantasiakirja-aikojen lisäksi myös takakannen lupauksella, jonka mukaan Houkutus-sarjan luoja Stephenie Meyer olisi sarjan suuri ihailija. Vampyyrivillityksen uuden tulemisen aikaansaaneen Meyerin kirjat on tullut nuorempana luettua useampaan kertaan, joten ajattelin antaa myös Clarelle mahdollisuuden.
"Kaikki myytit ovat totta", Jace sanoi. Clary tunsi väristyksen selkäpiissään.15-vuotias Clary Fray joutuu outojen tapahtumien todistajaksi, kun nuori poika surmataan newyorkilaisella klubilla. Clary huomaa näkevänsä asioita, joita muut eivät näe. Nuoren newyorkilaiskirjailijan Cassandra Claren koukuttava esikoissarja löysi heti ilmestyttyään laajan fanikunnan. Sarjan suurimpiin ihailijoihin lukeutuu Houkutus-sarjan kirjoittaja Stephenie Meyer. 
Luukaupungista kuitenkin jäi puuttumaan se jokin, mikä on Meyerin vampyyrikirjoissa sekä esimerkiksi Suzanne Collinsin Nälkäpeli-sarjassa on vahvasti läsnä. En tiedä, onko kyseessä mahdollisesti lukijan vanheneminen kypsyminen vai onko vain niin, että Meyer osaa taitavammin punoa realistisuutta ja fantasiaa yhdistävää kerrontaa. Kirjoitustyyli oli mielestäni sangen keskinkertaista, kuten kirja kaikin puolin oli muutenkin: hieman mitään sanomatonta tusinaviihdettä joka toki viihdyttää, mutta tuskin tarjoaisi yhtään enempää toisellakaan lukukerralla (...paitsi mahdollisesti ostamani jatko-osan muodossa, jonka jossain mielenhäiriössä poistin Suomalaisen alesta...oopsie!).

Arvio: 2+ Keskinkertaista ja hieman yhdentekevää aivot narikkaan -osastoa.

Cassandra Clare, Luukaupunki, Varjojen kaupungit 1 2007 (Seven) Suomennos Terhi Leskinen

Luukaupungista poiketen Gillian Flynnin Kiltti tyttö puolestaan pääsi yllättämään positiivisesti. Olen lykännyt kirjan lukemista yksinkertaisesti siitä syystä, että minun oli vaikeuksia virittäytyä lukemaan dekkaria, jonka juoni vaikuttaa takakannen perusteella todella - no, mielikuvituksettomalta.


Kuva lainattu kustantajan sivuilta.
 
On Nickin ja Amyn häiden viides vuosipäivä, ja Amy on kadonnut. Heidän hulppean vuokratalonsa olohuoneessa on merkkejä kamppailusta. Nick jää kiinni ensin yhdestä, sitten toisesta valheesta, ja pian koko Carthagen pikkukaupunki on vakuuttunut siitä, että tämä on murhannut vaimonsa. Amyn päiväkirjojen valossa tämä ei olisi mitenkään yllättävää; ne piirtävät muotokuvan neuroottisesta täydellisyydentavoittelijasta, joka pelkää miestään. Mutta kumman tarinaa on oikein uskominen - Nickin vai Amyn? Vai valehtelevatko molemmat? 
Kiltti tyttö on pirullinen, koukuttava, älykäs ja synkän hauskuttava trilleri, jonka kaltaista et ole ennen lukenut. Se on myös karmivan tarkkanäköinen kuvaus toimimattomasta avioliitosta. Flynnin kolmas romaani on ollut Yhdysvalloissa vuoden 2012 tapaus, jota on myyty yli 1,5 miljoonaa kappaletta.
Kaksi seikkaa tekevät Kiltistä tytöstä todella mainion lukukokemuksen. Ensinnäkin kielenkäyttö on kirjassa täysin omaa luokkaansa. Huudahtelin suorastaan ihastuksesta Flynnin taidokkaan kirjoitustyylin lumoamana. Toiseksi Flynnille pitää antaa tunnustusta nerokkaan juonen punomisesta, jota kerrotaan vuorotellen Nickin ja kadonneen Amyn näkökulmasta. Kirjan alussa lukijalle annetaan Amyn katoamisen motiivi ja syyllinen suorastaan hopealautasella tarjoiltuna. "Niin tietenkin" toteaa lukija. Muutaman luvun jälkeen lukija alkaa epäröimään. "Mitäpä jos katoamiselle on sittenkin joku toinen selitys?" lukija pohtii. Viimeistään kirjan puolen välin jälkeen lukija ei ole varma enää mistään - paitsi siitä, että ymmärtää nyt, miksi Kiltti tyttö on New York Times Bestseller -listalla keikkunut.

Arvio: 3,5 Erilainen, mainio dekkari. Yllättää viimeisille sivuille saakka.

Gillian Flynn, Kiltti tyttö,  2012 (Bon) Suomennos Terhi Kuusisto

Viimeisimpänä olen lukenut Katherine Pancolin Kilpikonnien hidas valssi -kirjan, joka on jatko-osa ah, niin mainiolle Krokotiilin keltaiset silmät -teokselle.

Kuva lainattu kustantajan sivuilta

Romaanissa Krokotiilin keltaiset silmät saimme tutustua Joséphineen, keski-ikäiseen historiantutkijaan, joka totuttelee avioeron jälkeiseen elämään ja itsenäisyyteen. Jatko-osassa Kilpikonnien hidas valssi Joséphine on ensimmäisen menestysromaaninsa julkaissut kirjailija. Hän on löytänyt oman tapansa elää: hän kirjoittaa, tekee töitä, miettii rakkausasioitaan ja kohtaa arjen päivä kerrallaan. Esikoinen Hortense tavoittelee muotiuraa Lontoossa, kuopus Zoey puolestaan on tullut murrosikään. Joséphine on muuttanut poroporvarilliselle asuinalueelle, jonka rauhan rikkoo naapurustoon iskevä sarjamurhaaja. Myös Joséphine yritetään tappaa. Kuka kumma on tuo mies, ja miksi hän haluaa murhata Joséphinen? Ja mitä merkitsee se, että Joséphine on näkevinään ihmisvilinässä edesmenneen exmiehensä Antoinen?

Erikoista Pancolin kirjoille on se, että niitä on todella vaikea lokeroida kuuluvaksi mihinkään selkeään genreen. Tavallaan kirjat ovat kertomuksia erään pariisilaisen perheen ja heidän sukulaistensa ja ystäviensä elämästä iloineen ja suruineen, mutta realistisuutta niissä ei pyritä tavoittelemaan. Kirjan antisankarimainen, kiltti, mutta samalla sympaattinen päähenkilö toikkaroi epävarmana läpi kirjan. Lukijan näkökulmasta Joséphinen avuttomuus ja naiiviuus on välillä ärsyttävää, sillä tuntuu siltä, että henkilöhahmo ei juuri kirjojen edetessä kehity muiden hahmojen tavoin, vaan vääntelee luvusta toiseen epävarmana käsiään.

Kirjassa on hykerryttävää hulluutta ja magiaa, jota lukija kohtaa muun muassa filosofisen yksivuotiaan, jazzista pitävän kulkukoiran ja noituuden muodossa. Sarjamurhaaja-juoni kirjassa tuntuu tosin hieman päälleliimatulta - tarina olisi mielestäni kantanut läpi kirjan ilman murhamysteeriä ja samalla teosta olisi voitu keventää parilla sadalla sivulla. Nyt vajaan 800 sivun mötkäle on aikamoinen haaste lukijalle.

Arvio: 4+ Odotettu paluu Cortézin perheen sekopäiseen maailmaan. Lisää kiitos.

Katherine Pancol, Kilpikonnien hidas valssi  2012 (Bazar Kustannus) Suomennos Lotta Toivanen

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Katsahdus krokotiilin keltaisiin silmiin


Kuva: Kustantajan kotisivuilta

Monesti lukemani kirjallisuus edustaa vahvasti tiettyä kategoriaa. Pitkään jatkunut, taannoinen dekkarivaiheeni on tästä hyvä esimerkki. Nuorempana minua milloin puraisi fantasiakärpänen, milloin historialliset rakkausromaanit. Yhteistä näille kausille oli kuitenkin se, että mielenkiinnon kohteena oleva genre edusti voimakkaasti aina tiettyä, fiktiivistä teemaa, joka kuljettaa lukijansa kauas arjen harmaudesta ja ongelmista.

Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät tekee poikkeuksen perinteiseen lukurepertuaariini. Pancolin kirja on kertomus tavallisten pariisilaisten ilon ja draaman täyttämästä elämästä - vaikkakin kirjassa pohditaan sivumennen myös krokotiilifarmin pitämisen haasteita.

Kirjan keskiössä on pariisilainen perhe kolmessa sukupolvessa, jonka jokaisella jäsenellä on elämässä omat haasteensa. Erityiseksi päähenkilöksi nousee kirjan alussa miehensä jättämä Joséphine, jonka kehityskertomuksen ympärille tarina rakentuu.

Joséphine on Pariisissa asuva historiantutkija, jonka mies lähtee nuoremman naisen matkaan. Joséphine jatkaa arkea kahden tyttärensä kanssa ja yrittää pysyä reippaana eron jälkimainingeissa, vaikka itsetunto on koetuksella ja rahahuolet vaivaavat. Joséphinen kaunis ja sosiaalisesti lahjakas sisko Iris on naimisissa rikkaan Philippen kanssa. Iriksen rinnalla Joséphine tuntee itsensä kömpelöksi ja epäonnistuneeksi. Mutta ei Irikselläkään helppoa ole. Hän pelkää miehensä pettävän häntä ja kaipaa elämäänsä uutta sisältöä. Eräillä illalliskutsuilla hän valehtelee vierustoverilleen kirjoittavansa historiallista romaania. Keskustelukumppani innostuu asiasta, ja pian Iris ja Joséphine tekevät sopimuksen, joka muuttaa siskosten suhdetta monellakin tavalla.
Pancolin teos taitaa olla ensikosketukseni ranskalaiseen kirjallisuuteen. Krokotiilin keltaiset silmät on harmitonta, hyvän mielen kirjallisuutta, jossa tarina rönsyilee lukuisten henkilöhahmojen avulla moneen suuntaan. Henkilöhahmoja ja sivujuonia olisi ollut mahdollista jopa rajoittaakin hieman, sillä esimerkiksi häädön saaneiden naapureiden tarina ei vienyt juonta mihinkään suuntaan. Tiedän kyllä, että Joséphinen ja kumppaneiden tarina saa jatkoa Pancolin seuraavassa kirjassa Kilpikonnien hidas valssi, joten on toki mahdollista, että tiettyjä asioita vasta pedataan tässä ensimmäisessä osassa.

Arvio: 4- Sujuvaa kerrontaa itseensä uskomisesta ja vastuun ottamisesta. Rohkaisee minua lukijana tarttumaan jatkossakin realistisempaan kaunokirjallisuuteen. Hieman tiivistetympänä lukukokemus olisi ollut entistäkin antoisampi.

Katherine Pancol, Krokotiilin keltaiset silmät, Bazar (2011). Suomentaja Marja Luoma

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Tein sen taas eli terveisiä kirjaostoksilta



Muut ajan hermolla olevat kaupunkilaishipsterit suuntaavat legendaariselle Kaivarin Kanuuna -kirpparille saalistamaan Punavuori-mummojen Burberry-trenssejä ja muita vintageherkkuja, mutta en minä! Itsehän puolestani - lajitovereistani poiketen - yllätän itseni kantamassa kassalle sylillisen painettua sanaa, kuinkas muutenkaan!

Aikaisemmin syksyllä tekemästäni kirjojen ostolakko -lupauksistani huolimatta sai liitoksistaan pullisteleva kirjahyllymme tänään lisää fyllinkiä, kun kuvassa olevat kirjat tarttuivat reissulta mukaan. Marokkolais-ranskalaisen Katherine Pancolin kirjoja olen useaan otteeseen hypistellyt kirjakaupoissa ja nyt kirjailijan kaksi ensimmäistä teosta, Kilpikonnien hidas valssi ja Krokotiilin keltaiset silmät pääsevät lukulistalleni. Odotukset ovat Pancolin kirjojen suhteen kieltämättä kovat. Ranskassa molemmat teokset ovat myyneet miljoonia kappaleita.

Ruotsalaisen Karin Brunk Holmquistin menestysteosta Pieni potenssipuoti olen yhtälaisesti pokkarihyllystä vilkuillut. Luulen, että edellä mainittu teos tarjoaa Kajsa Ingemarssonin Keltaisten sitruunoiden ravintolan tavoin kepeää ja huumorilla höystettyä ruotsalaisviihdettä, jota luen mielelläni.

Neljänneksi nappasin mukaani Jodi Thomasin Rosa Leen salaisuudet, jonka kaunis kansikuvitus ja New York Times best seller -argumentti sai minut tarttumaan kirjaan. Teoksen kansitekstit lupaavat "jokaisella vanhalla talolla olevan tarinansa, joka vain odottaa tullakseen kerrotuksi". Kirja ei siis ole hiuksianostattava dekkari vaan edustaa ennemminkin "koskettavat henkilöhahmot etsivät rakkautta" -genreä.

Että tällaista on saatu aikaiseksi tällä saralla tänään! :)