Näytetään tekstit, joissa on tunniste George R. R. Martin. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste George R. R. Martin. Näytä kaikki tekstit

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Tuulen varjo

Kaipaatko sukellusta todellisuudesta hyvin kirjoitetun fiktion pariin? Hyvä! Niin minäkin. Siksi luinkin lomareissulla Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon. Ostaa pätkäytin koko trilogian Suomalaisen kirjakaupan pokkarialesta kesäpäiviä ajatellen - tosin mielikuvissani kirjan kanssa lomalla vietetyt päivät olisivat muutaman asteen toteutunutta lämpötilaa helteisempiä.

Kuva lainattu

Barcelonan vanhan kaupungin sydämessä on salaperäinen ”Kadonneiden kirjojen hautausmaa”. Sinne kirjakauppiasisä vie kymmenvuotiaan poikansa Danielin ja antaa hänen valita itselleen kirjan. Käsiin osuu Tuulen varjo, jonka kirjoittaja on kadonnut mystisesti, kenties murhattu. Yli vuosikymmenen ajan Daniel seuraa kirjailijan jälkiä läpi rakkauden, väkivallan, ystävyyden ja petoksen labyrintin. Sitten Caraxin salaperäinen tarina alkaa toistua Danielin omassa elämässä.

Kirjan myötä pääsee sukeltamaan barcelonalaiseen elämänmenoon 40- ja 50-luvulla. Kirjakauppias ja hänen pieni poikansa elelevät kahdestaan ja saavat ohuen leipänsä käytettyjä kirjoja myymällä. (Mikäköhän siinä muuten on, että jos halutaan alleviivata tietynlaista lapsipäähenkilön kurjuutta, niin äidittömyys on aina yksi vakiotapa).

Henkilöhahmoista oma ehdoton suosikkini oli Siempren kirjakaupan optimistinen opportunistipalkollinen ja päähenkilön ystävä Fermín Romero de Torres, jolle on selkeästi tarinassa sälytetty hauskan sivuhahmon rooli. Myös muut hahmot, kuten kirjan minä-kertojana toimiva Daniel on henkilöhahmona kiinnostava, vaikkei kovin omaperäinen hahmo olekaan. Ehkä Danielin isästä puuttuu hieman tietynlaista särmää - voi tosin olla, että kirjailija on halunnut tasaisemman henkilöhahmon tasapainottamaan henkilöhahmojen välisiä dynamiikkoja. Kaikenkarvaisia sivuhenkilöitä kirjassa on sokeista kaunottarista naiseksi satunnaisesti pukeutuvaan kelloseppiin. Kirjan pahiksena toimii komissaario Fumero, jota lukijan on lupa varauksetta inhota hahmon ensi esiintymisestä saakka.

Tuulen varjossa on mielestäni läsnä samanlaista maagista realismia, kuin Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyydessä tai Pat Conroyn Vuorovetten prinssissä. Molemmat lukeutuvat itseasiassa kaikkien aikojen suosikkikirjoihini, mutta olen uskaltanut lukea kirjat vain kerran. Ehkä pelkään, että ajan hammas on päässyt puremaan lempikirjoihini, enkä ehkä löytäisikään niistä enää samaa tunnelmaa.

Voisin vain todeta, että kirjailijan käyttämä kieltä oli todella nautinnollista lukea, mutta tuntuu, että tämä on varsin latteasti todettu - mielestäni nimittäin monien kirjojen kielestä voidaan löytää puolia, jotka tekevät niistä miellyttävän lukukokemuksen. Esimerkiksi George R. R. Martinin kirjojen kielen yksityiskohtaisuus ja juonen monipolvisuus on minusta huikeasti toteutettua. Ruiz Zafónin käyttämä kieli kuitenkin painii mielestäni samassa sarjassa Markus Zusakin Kirjavaras-teoksen kanssa, jota lukiessani vuorotellen hihittelin ja huokailin ihastuneena taitaville kielikuville (Kirjavaras-arvosteluun voi tutustua tästä). Mikään ei kyllä veda vertoja hyvin kirjoitetun tekstin tuomalle fiilikselle!

Olisin ennalta arvellut, että Tuulen varjon juoni olisi ollut ennalta-arvattavampi ja ehkä hieman nuorempaa lukijakuntaa kosiskeleva mysteeritarina. Juoni pääsi kuitenkin yllättämään positiivisesti. Jännite kasvoi juonen edetessä, eikä kirjan lopputulema ollut niin itsestään selvä kuin ehkä alkuun ajattelin.

Yksi kirjan pohjaviesteistä oli mielestäni se, että kirja on aina enemmän kuin sanojensa summa, sillä se saattaa muovata lukijansa elämää enemmän, kuin voisi ikinä ajatella. Tällaisena "lukeminen kannattaa aina" -ihmisenä tällainen viesti lämmittää aina sydäntä!

Arvio: 4 1/2 Tätä kirjaa voi lämpimästi suositella lähes kenelle tahansa lukutaitoiselle.

Carlos Ruiz Zafón, Tuulen varjo 2001 (Seven) Suomennos Tarja Härkönen

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Valtaistuinpeli ei kalpene vertailussa

Kuva lainattu Wikipediasta

Pitkästä aikaa sain päätettyä hieman massiivisemman lukukokemuksen, eli George R. R. Martinin Valtaistuinpelin. Tutumpi tämä lienee monille HBO:n menestyssarjana Games of Thronesina, joka on villinnyt ympäri maailmaa niin fantasian kuin ei-fantasian ystävät. 700-sivuista järkälettä onkin tullut sulateltua joulusta lähtien...

Vuosia kestänyt kesä on päättymässä, kun kuningas Robert Baratheon saapuu pohjoiseen Talvivaaraan tapaamaan vanhaa ystäväänsä lordi Eddard Starkia ja tarjoaa tälle valtakunnan vaikutusvaltaisinta virkaa. Viran edellinen haltija koki ennenaikaisen kuoleman, ja lordi Eddard päättää ottaa tapauksesta selvää. Starkit ovat karua ja omissa oloissaan viihtyvää sukua, mutta nyt he ajautuvat mukaan valtakunnan poliittiseen vehkeilyyn. 
Samaan aikaan meren takana maanpaossa olevat hullun lohikäärmekuningas Targaryenin perilliset suunnittelevat paluuta isänsä valtaistuimelle. Vanhat kaunat ajavat valtakuntaa kohti sekasortoa ja sisällissotaa, ja vain harvat katsovat omaa miekanvarttaan pidemmälle. Etelän lämmössä on helppo olla uskomatta kertomuksiin valtakuntaa pohjoisessa rajoittavan Muurin takana heräävistä unohdetuista voimista. Synkät enteet puhuvat kuitenkin omaa kieltään: Talvi on tulossa. 
Valtaistuinpeli on avausosa yhdelle aikamme menestyksekkäimmistä fantasiasarjoista, kirja, joka nosti eeppisen fantasian arvostuksen ylös kuopastaan. Se on yhdistelmä suurta seikkailua ja inhimillistä tragediaa, kertomus kunniasta ja kärsimyksestä, rakkaudesta ja petoksista sekä tasapainottelusta elämän ja kuoleman välillä samalla kun aatelisperheiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa. "Valtaistuinpelissä vaihtoehdot ovat voitto tai kuolema. Välimuotoja ei ole."

Kuten jo otsikkokin tämän kertoo, ei Valtaistuinpelin kanssa tule koettua samaa lievän pettymyksen tunnetta, joka monesti on tuttu vieras lukiessa monien sarjojen alkuperäisteoksia. Orange is the New Black sekä Sinkkuelämää-sarjan kirjaversiot ovat oivia esimerkkejä kirjoista, joilta loistavan filmatisoinnin takia olisi odottanut vähän enemmän. Valtaistuinpeli puolestaan tarjoili juuri sitä, mitä sarjan katsoja on odottanutkin - hyvin kirjoitettua, laadukasta fantasiaa aikuisille.

Martinin hämmentävän yksityiskohtainen maailma pyörryttävän monine henkilöhahmoineen sekä tapahtumineen muodostaa ihan käsittämättömän juonikudelman, joka mielestäni painii samassa sarjassa J. R. Tolkienin teosten kanssa. Lukijaa helpottaakseen kirjailija on esitellyt kaikki useat kymmenet henkilöhahmot erillisessä liitteessä, joka löytyy kirjan lopusta. Itse en sarjan nähneenä joutunut paljoa henkilölistaa tutkimaan, mutta lista on varmasti hyödyllinen niille, jotka sarjaa eivät ole nähneet.

Positiivisesti kirjassa yllätti sarjastakin tuttu kuivahko huumori sekä kiinnostavasti jäsennelty kokonaisuus: lukujen kertoja vaihtelee täten tarjoten huikean määrän rinnakkaistarinoita seurattavaksi. Kirjan pariin oli aina myös helppo palata, kun heti pääsi jyvälle siitä, kenen näkökulmasta juoni parhaillaan etenee.

Ehkä jonkin verran omaa lukumotivaatiotani söi se, että sarja oli tullut jo katsottua ennen kirjaan tarttumista. Päätapahtumat kun ovat suurin piirtein ensimmäiseltä kaudelta vielä tuoreessa muistissa. Pienellä spoilauksen uhallakin kirjaa ja sarjaa tuntemattomille haluaisin myös todeta, että kirjailija ei ole mitenkään erityisen kiintynyt kehenkään henkilöhahmoistaan. Tämän huomaa helposti sympaattisiin hahmoihin helposti kiintyvänä hyvinkin konkreettisesti. Varsinkin sarjan myöhemmissä kausissa/kirjasarjan osissa porukka vaihtuu aika tiheään. Tähän liittyen netissä pyörii ihan loistava meemi - nauran tälle joka kerta!


Arvio: 5 George hei, et anna minulle muutakaan mahdollisuutta. Pilottilasien käytöstä vielä plussaa!

George R. R. Martin, Valtaistuinpeli 1996 (Kustannusosakeyhtiö Kirjava) Suomennos Satu  Hlinovsky

P.S. On kyllä pieni kustantamo osunut varsinaiseen kultasuoneen, omistaja varmaan nauraa matkalla pankkiin joka kerta.

lauantai 14. helmikuuta 2015

One more scroll


Jatkuva rutiininomainen mobiililaitteiden äärellä roikkuminen vaikuttaa vapaa-ajan viettotapoihin, kuten esimerkiksi lukemisharrastukseen radikaalilla tavalla – vaikka sen myöntäminen kirpaisisi kuinka paljon tahansa. Kyllä, nostan kädet pystyyn ja myönnän, että useimpina iltoina kun olisi aikaa lukea, sorrun helposti sosiaalisen median skrollaustalkoisiin tuhansien muiden sängyssä haukottelevien suomalaisten tavoin.
Ajattelin tarttua ongelmaan tekemällä pieniä muutoksia kotirutiineihini. Sosiaalisella medialla ja mobiilivimpaimilla onkin tästä lähtien pääsy kielletty makuuhuoneeseen, jotta illan viimeiset minuutit tulisi useimmin käytettyä oikeasti sellaisen asian parissa, mikä tuo minulle iloa.
P.S. Tällä hetkellä luvussa George R. R. Martinin järkäle Valtaistuinpeli, joka todennäköisesti on tunnetumpi englanninkielisestä Games of Thrones -nimestään. Lähes 800 sivuinen kirjanmöhkäle ei niin helposti taivukaan "käsilaukkukirjaksi" vaan tätä pitää lukea tukevan pöydän äärellä!