Ehtoota!
Viimeisestä julkaistusta postauksesta on näköjään vierähtänyt pitkälti toista vuotta, huh!
Outo yhteensattuma, mutta aloin viimeisen postauksen jälkeen pian odottamaan esikoistamme - liekö tässä syy pitkittyneeseen blogitaukoon? Lukeminen näin vauva-ajan tiimellyksessä on kieltämättä jäänyt hieman vähemmälle, mutta nyt äänikirjojen myötä olen yrittänyt löytää uusia rakosia kirjoista nauttimiseen, vaikkakin sitten niitä kuunnellen.
Viimeisin blogiluonnokseni aikojen takaa käsitteli Riikka Pulkkisen Totta -teosta, josta olin alkanut kirjoittamaan arviota, mutta taidan jättää sen julkaisematta, koska analyysi jäi aika alkuvaiheeseen ja näin puolentoista vuoden jälkeen on vaikea enää saada ajatuksen päästä kiinni. Sen verran voin todeta, että vaikka teoksen lukemisesta on jo aikaa, päällimmäinen muisto siitä on hyvä. Sen aavistuksen ahdistavasta, kuolemaa sivuavasta teemasta huolimatta se pääsi yllättämään monitasoisella tarinallaan kolmen naisen elämän yhteennivoutumisella.
Mutta oli minulla asiaakin! Innoistuin loppuvuodesta Helmetin lanseeraamasta lukuhaasteesta, jonka tarkoitus on innostaa ja inspiroida kirjallisuuden pariin. Haasteen ideana on saada luettua 50 kirjaa, jotka sopivat haasteen eri kohtiin. Olisi hienoa saada luettua ja kuunneltua jokaiseen kohtaan oma teoksensa, mutta luulen itselläni ajan kyllä loppuvan kesken, vaikka kokonainen vuosi onkin aikaa lukea ja kuunnella. Taktiikakseni ajattelin sellaista, että itselläni olisi koko ajan yksi äänikirja ja yksi tavallinen versio työn alla. Olen huomannut, että useamman kirjan lukemisesta samanaikaisesti ei oikein meinaa tulla mitään, mutta eri formaattien samanaikaisuus onnistuu kyllä.
Tällä hetkellä kesken on Patricia Cornwellin Kuolleiden satama, sekä äänikirjana Michelle Obaman Minun tarinani. Ensiksi mainittu on pian loppusuoralla, jonka jälkeen pitäisi päästä purkamaan kirjastokirjoista kertynyttä sumaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kotimainen kaunokirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kotimainen kaunokirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
tiistai 1. tammikuuta 2019
sunnuntai 21. joulukuuta 2014
Mietteitä Maria Kallio -romaan(e)ista
Aina silloin tällöin yllätän itseni haahuilemassa kirjaston dekkariosastolla selailemassa Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkareita. Satunnaisen laiskasti niitä olen silloin tällöin lukenutkin - viimeisimpänä lukuun on päässyt Maria Kallio -sarjan neljäs osa, Luminainen.
Vaikka Lehtolaisen dekkarit eivät omasta mielestäni kohoakaan ruotsalaisten kanssadekkaristien, kuten Läckbergin ja Jungvistin tasolle, jotain viehättävää (voiko näin sanoa murhatutkimuksista kertovasta kirjasta?) niissä kuitenkin on. Ehkä kyseessä on entisen espoolaisen viehätys tarkkaan kuvaukseen tutuista etelä-espoolaisista lähiöistä. Milloin ollaan Henttaan lumisilla pelloilla, milloin westendiläisessä toimistossa, milloin Nuuksion metsäisissä maisemissa.
Toisaalta kyse voi olla myös nostalgiasta, minkä 90-luvun alkupuolelle sijoittuneet kirjat nostattavat. Aikaan ennen vuosituhannen vaihdetta, älypuhelimia ja laajakaistoja. Jopa Ruoholahden Lepakko odotti vielä purkamistaan. Ihastuttavan yksinkertaista omalla tavallaan, eikö totta?
Luminainen oli perinteinen Maria Kallio -dekkari tarjoamatta sen suurempia yllätyksiä lukijalleen. Laiskahko taustajuoni tosin saa kirjassa hienoisen nykäyksen, kun Kallio alkaa yllättäen odottamaan esikoistaan. Sarjan vakiohahmot jäävät hieman stereotyyppisiksi ja ohuiksi, mutta tämä taitaa dekkareille olla monesti tyypillistäkin.
Luminainen on palkittu Dekkariseuran Vuoden Johtolanka -palkinnolla, joka näkyikin siinä, miten kirjan juoni oli rakennettu. Loppuratkaisussa saattoi olla aavistuksen enemmän twistiä, kun murhaaja ja motiivi pysyivät selviämättä ihan kirjan loppumetreille saakka. Kaiken kaikkiaan Luminainen oli ihan kelpo viihdettä, jonka tosin malttoi laskea käsistään ilman sen suurempia vaikeuksia.
Arvio: 2 Taattua turvariepu-materiaalia niihin hetkiin, kun kaipaa tuttua ja turvallista lukemista.
Leena Lehtolainen: Jäänainen (Tammi) 1996
![]() |
| Kuva lainattu kustantajalta |
Maria Kallion neljäs tapaus Nuuksiossa toimivan naisten terapiakeskuksen johtaja katoaa. Onko Elina Rosberg murhattu? Epäiltyjen listaa johtavat terapiaryhmän osanottajat, joissa riittää ongelmatapauksia lestadiolaisen suurperheen äidistä Vaasankadun seksityöläiseen. Listalle mahtuu myös runoilija Joona Kirstilä, Rosbergin miesystävä, jolla on selvästi jotain salattavaa.
Maria Kallio on siirtynyt Espoon poliisiin ja mennyt naimisiinkin. Hän työskentelee sitkeästi tapauksen kimpussa, oudosta väsymyksestään ja pahoinvoinnistaan piittaamatta. Marian paineita lisää uutinen, että Hullu-Halttunen on karannut vankilasta ja aikoo kostaa hänelle. Onko hänen kohtalonsa sama kuin Elinan - päätyä luminaiseksi Espoon metsiin?
Vaikka Lehtolaisen dekkarit eivät omasta mielestäni kohoakaan ruotsalaisten kanssadekkaristien, kuten Läckbergin ja Jungvistin tasolle, jotain viehättävää (voiko näin sanoa murhatutkimuksista kertovasta kirjasta?) niissä kuitenkin on. Ehkä kyseessä on entisen espoolaisen viehätys tarkkaan kuvaukseen tutuista etelä-espoolaisista lähiöistä. Milloin ollaan Henttaan lumisilla pelloilla, milloin westendiläisessä toimistossa, milloin Nuuksion metsäisissä maisemissa.
Toisaalta kyse voi olla myös nostalgiasta, minkä 90-luvun alkupuolelle sijoittuneet kirjat nostattavat. Aikaan ennen vuosituhannen vaihdetta, älypuhelimia ja laajakaistoja. Jopa Ruoholahden Lepakko odotti vielä purkamistaan. Ihastuttavan yksinkertaista omalla tavallaan, eikö totta?
Luminainen oli perinteinen Maria Kallio -dekkari tarjoamatta sen suurempia yllätyksiä lukijalleen. Laiskahko taustajuoni tosin saa kirjassa hienoisen nykäyksen, kun Kallio alkaa yllättäen odottamaan esikoistaan. Sarjan vakiohahmot jäävät hieman stereotyyppisiksi ja ohuiksi, mutta tämä taitaa dekkareille olla monesti tyypillistäkin.
Luminainen on palkittu Dekkariseuran Vuoden Johtolanka -palkinnolla, joka näkyikin siinä, miten kirjan juoni oli rakennettu. Loppuratkaisussa saattoi olla aavistuksen enemmän twistiä, kun murhaaja ja motiivi pysyivät selviämättä ihan kirjan loppumetreille saakka. Kaiken kaikkiaan Luminainen oli ihan kelpo viihdettä, jonka tosin malttoi laskea käsistään ilman sen suurempia vaikeuksia.
Arvio: 2 Taattua turvariepu-materiaalia niihin hetkiin, kun kaipaa tuttua ja turvallista lukemista.
Leena Lehtolainen: Jäänainen (Tammi) 1996
tiistai 16. joulukuuta 2014
Onko pakko, jos ei halua?
Tulossa seikkaperäinen tilitys äärimmäisen dilemman tiimoilta - lukeako kirja loppuun, joka tarjoaa tärkeän, uuden näkökulman kiinnostavaan aiheeseen, mutta joka samalla antaa lukijalleen kokovartalopuudutuksen liiallisuuksiin mennellä ankeuden maksimoinnillaan?
Tällaisia tuntemuksia minussa herätti Pekka Hiltusen teos ISO, jonka olen lievää henkistä väkivaltaa hyväksi käyttäen lukenut loppuun saakka. Asetin itselleni ukaasin, että muita kirjoja ei lueskennella, ennen kuin tämä jo pitkään yöpöydälläni kummitellut nide saatellaan takaisin kirjahyllyn rauhaan.
Hiltusen teoksen kohdalla tämä lukemisen vaikeus ei suinkaan ollut se, että kirja olisi ollut jotenkin äärettömän huono. Päin vastoin, nostan hattua kirjailijalle, joka on näin seikkaperäisesti perehtynyt aiheeseensa vieläpä tuoreesta näkökulmasta. Ongelmaksi koin oikeastaan sen, että kirjailija alleviivasi päähenkilön kokemaa ankeutta ja vastoinkäymisiä tarpeettomankin paljon - kurjuutta muistettiin maksimoida siis todellakin ihan jokaisessa juonenkäänteessä. Helsingin Sanomien toimittaja Suvi Aholakin oli kirja-arvostelussaan huomannut saman:
Arvio: 2+ Keskustelunavaus tärkeästä aiheesta.
Pekka Hiltunen, Iso, WSOY (2013).
![]() |
| Kuva kustantajan sivuilta |
Tällaisia tuntemuksia minussa herätti Pekka Hiltusen teos ISO, jonka olen lievää henkistä väkivaltaa hyväksi käyttäen lukenut loppuun saakka. Asetin itselleni ukaasin, että muita kirjoja ei lueskennella, ennen kuin tämä jo pitkään yöpöydälläni kummitellut nide saatellaan takaisin kirjahyllyn rauhaan.
Anni on 37-vuotias, hyvin fiksu, hyvin lihava ja hyvin terve. Hänellä on yksi ongelma: muu maailma.
"Muistan tarkasti jokaisen ulkonäöstä saamani kohteliaisuuden. Niitä on kuusi."
Annilla on kaksi korkeakoulututkintoa muttei työtä. Anni ei ihaile itseään peilistä eikä kanna painoaan ylpeydellä. Mutta että häntä saisi solvata, työntää syrjään tai paheksua? Se ei taida nyt käydä päinsä. Anni ryhtyy taistoon. Hän on hyvä paasaamaan ja hänen yleisönsä on rajaton, sillä hän keksii sen itse, sängyssään tai Painonhallinta 1 -ryhmän tapaamiseen kävellen.
ISO on väkevä romaani lihavuudesta, häpeästä ja terveystiedosta. Elääkö Anni kuplassa vai onko hän harvinaisen tervejärkinen ihminen?Kirja kertoo siis 37-vuotiaasta akateemisesti koulutetusta Annista, joka on sekä hyvin lihava, että hyvin terve. Yhtälö on vaikea yhteiskunnassa, jossa lihavista on tullut tämän ajan lainsuojattomia, joita muun yhteiskunnan on yleisen hyvän nimissä mahdollisuus tuomita ilman poikkeuksia. Hiltunen herätteleekin lukijaansa pohtimaan faktatietojen valossa mahdollisuutta, että hyvinkin lihava ihminen voi olla kaikin puolin terve. Yksisilmäisellä, lihavuuden tuomitsevalla yhteiskunnalla on siinä sitten aika paljon sulateltavaa, jota Hiltunen kuvaakin taidokkaasti.
Hiltusen teoksen kohdalla tämä lukemisen vaikeus ei suinkaan ollut se, että kirja olisi ollut jotenkin äärettömän huono. Päin vastoin, nostan hattua kirjailijalle, joka on näin seikkaperäisesti perehtynyt aiheeseensa vieläpä tuoreesta näkökulmasta. Ongelmaksi koin oikeastaan sen, että kirjailija alleviivasi päähenkilön kokemaa ankeutta ja vastoinkäymisiä tarpeettomankin paljon - kurjuutta muistettiin maksimoida siis todellakin ihan jokaisessa juonenkäänteessä. Helsingin Sanomien toimittaja Suvi Aholakin oli kirja-arvostelussaan huomannut saman:
Vaikka kyse on sankaritarinasta, Hiltunen tekee kaikkensa, ettei Annilla menisi liian hyvin. Se vaikuttaa välillä koomiseltakin: jokaista itsetuntoa kohentavaa tapausta seuraa antikliimaksi.Vaikka teoksen on varmasti haluttu säväyttää lukijaa ajattelemaan, kääntyy se jo hieman itseään vastaan. Hieman hillitympänä ja aavistuksen nopeatempoisena kirjan tärkeä viesti olisi varmasti mennyt yhtä tehokkaasti perille kuitenkaan täysin uuvuttamatta lukijaansa.
Arvio: 2+ Keskustelunavaus tärkeästä aiheesta.
Pekka Hiltunen, Iso, WSOY (2013).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

