Näytetään tekstit, joissa on tunniste Carlos Ruiz Zafón. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Carlos Ruiz Zafón. Näytä kaikki tekstit

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Long time, no read.

No mitenkäs tässä näin kävikään - blogin tuorein päivitys on näköjään vuodelta 2015! Heh.

Kirja jos toinenkin on tullut tässä välissä lukaistua. Joukkoon on mahtunut muutama loistava opus ja kirjava joukko teoksia, jotka eivät ole sen kummempaa muistijälkeä aivokuorelle jättäneet.

Pari erikoismainintaa pitää tosin antaa - Katherine Pancolin Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin jatkoi Pancolin aikaisemmista teoksista tuttua hykerryttävää linjaa, jonka luki läpi ilolla. 

Toinen iloisesti yllättänyt lukukokemus oli Hyeonseo Leen Seitsemän nimen tyttö, joka oli oman elämänkerrallinen kuvaus pakenemisesta Pohjois-Koreasta. Sen lisäksi, että kirja osoittautui paikoitellen erittäinkin mukaansa tempaavaksi, teki kirjoittajan kirjoitustyyli itseeni vaikutuksen. Monesti Pohjois-Koreaa käsittelevissä kirjoissa päädytään kuvaamaan elämää Pohjois-Koreassa mahdollisimman makaaberilla tavalla, jolloin lukijallekin automaattisesti tulee hyvin yksipuolinen näkemys maasta. 

Seitsemän nimen tytössä elämistä Pohjois-Koreassa kuvattiin hyvinkin neutraalilla tavalla arkisine iloineen ja suruineen. Toki maalle tyypilliset, sekopäiset kuviot olivat läsnä kirjassa, mutta ne kuvattiin sellaisen ihmisen näkökulmasta, jolla ei ollut tietoa siitä, että maailmassa on toisenlaisiakin tapoja elää. Realistisen kirjoitusotteen myötä lukija pystyy paremmin ymmärtämään eräänkin pohjois-korealaisen loikkarin mielenmaisemaa, joka kovasti kaipasi takaisin kotimaahansa. Sain myös oman fan girl -hetkeni, kun twiittasin lukukokemuksesta ja kirjailija kävi tykkäämässä twiitistäni. Best day ever.

Lisäksi olen vihdoin saanut aikaiseksi lukea Carloz Ruiz Zafónin Enkelipelin, joka on jatkoa kovasti pitämälleni Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Kirja jäi itseltäni moneen otteeseen kesken, mutta sain sen vihdoin kitkuteltua maaliin tässä taannoin. Jostain syystä tämä kakkososa ei tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin edeltäjänsä, mutta luulen että tämä pätkissä lukeminen on osasyy siihen, että en samalla tavalla päässyt kirjan fiilikseen. 

Joitain aikoja sitten luin myös pitkään lukulistallani olleen, Audrey Niffeneggerin Aikamatkaajan vaimon, jota kohtaan itselläni oli suuret odotukset. Kirja oli oikein kelpo ja se liikkui kivasti aikamatkaajan mukana eri aikakausilla, punoen juonta koko ajan tiiviimmäksi keräksi. Ehkä olin asettanut kirjalle niin eeppiset odotukset, että yksinkertaisesti tästä syystä lopputulokseksi jäi ihan ok kasi miinus.

Muutimme muutama viikko sitten ja kirjahylly palasi muuton myötä olohuoneen valtiaaksi työhuoneessa lymyilyn sijasta. Muutaman tunnin ähräämisen jälkeen sain kirjat mieleiselläni tavalla hyllyyn ja totesin, että ennen kun itselläni on kirjastoon mitään asiaa, totesin, että omastakin kirjahyllystä löytyy ihan tuhoton määrä kirjoja, joita tarkoitus olisi lukea "joskus". Aloitin urakan nostalgiatripin merkeissä, kun otin lukuun Sidney Sheldonin Sydänyön tuolla puolen -teoksen. Kaiken rehellisyyden nimissä pitää kuitenkin todeta, että aika on tainnut hieman ajaa Sheldonien ohitse, kun ne tuntuvat jotenkin hieman naiiveilta? 

Suunnitelmissa olisikin laittaa omia kirjoja hieman nopeammalla syklilla kiertoon jatkossa. Tähän tarjoaa loistavan mahdollisuuden läheinen kierrätyskeskus, joka ottaa vastaan vanhat kirjat, mutta myös myy eurolla tai kahdella hyvinkin kuranttia kamaa.

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Tuulen varjo

Kaipaatko sukellusta todellisuudesta hyvin kirjoitetun fiktion pariin? Hyvä! Niin minäkin. Siksi luinkin lomareissulla Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon. Ostaa pätkäytin koko trilogian Suomalaisen kirjakaupan pokkarialesta kesäpäiviä ajatellen - tosin mielikuvissani kirjan kanssa lomalla vietetyt päivät olisivat muutaman asteen toteutunutta lämpötilaa helteisempiä.

Kuva lainattu

Barcelonan vanhan kaupungin sydämessä on salaperäinen ”Kadonneiden kirjojen hautausmaa”. Sinne kirjakauppiasisä vie kymmenvuotiaan poikansa Danielin ja antaa hänen valita itselleen kirjan. Käsiin osuu Tuulen varjo, jonka kirjoittaja on kadonnut mystisesti, kenties murhattu. Yli vuosikymmenen ajan Daniel seuraa kirjailijan jälkiä läpi rakkauden, väkivallan, ystävyyden ja petoksen labyrintin. Sitten Caraxin salaperäinen tarina alkaa toistua Danielin omassa elämässä.

Kirjan myötä pääsee sukeltamaan barcelonalaiseen elämänmenoon 40- ja 50-luvulla. Kirjakauppias ja hänen pieni poikansa elelevät kahdestaan ja saavat ohuen leipänsä käytettyjä kirjoja myymällä. (Mikäköhän siinä muuten on, että jos halutaan alleviivata tietynlaista lapsipäähenkilön kurjuutta, niin äidittömyys on aina yksi vakiotapa).

Henkilöhahmoista oma ehdoton suosikkini oli Siempren kirjakaupan optimistinen opportunistipalkollinen ja päähenkilön ystävä Fermín Romero de Torres, jolle on selkeästi tarinassa sälytetty hauskan sivuhahmon rooli. Myös muut hahmot, kuten kirjan minä-kertojana toimiva Daniel on henkilöhahmona kiinnostava, vaikkei kovin omaperäinen hahmo olekaan. Ehkä Danielin isästä puuttuu hieman tietynlaista särmää - voi tosin olla, että kirjailija on halunnut tasaisemman henkilöhahmon tasapainottamaan henkilöhahmojen välisiä dynamiikkoja. Kaikenkarvaisia sivuhenkilöitä kirjassa on sokeista kaunottarista naiseksi satunnaisesti pukeutuvaan kelloseppiin. Kirjan pahiksena toimii komissaario Fumero, jota lukijan on lupa varauksetta inhota hahmon ensi esiintymisestä saakka.

Tuulen varjossa on mielestäni läsnä samanlaista maagista realismia, kuin Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyydessä tai Pat Conroyn Vuorovetten prinssissä. Molemmat lukeutuvat itseasiassa kaikkien aikojen suosikkikirjoihini, mutta olen uskaltanut lukea kirjat vain kerran. Ehkä pelkään, että ajan hammas on päässyt puremaan lempikirjoihini, enkä ehkä löytäisikään niistä enää samaa tunnelmaa.

Voisin vain todeta, että kirjailijan käyttämä kieltä oli todella nautinnollista lukea, mutta tuntuu, että tämä on varsin latteasti todettu - mielestäni nimittäin monien kirjojen kielestä voidaan löytää puolia, jotka tekevät niistä miellyttävän lukukokemuksen. Esimerkiksi George R. R. Martinin kirjojen kielen yksityiskohtaisuus ja juonen monipolvisuus on minusta huikeasti toteutettua. Ruiz Zafónin käyttämä kieli kuitenkin painii mielestäni samassa sarjassa Markus Zusakin Kirjavaras-teoksen kanssa, jota lukiessani vuorotellen hihittelin ja huokailin ihastuneena taitaville kielikuville (Kirjavaras-arvosteluun voi tutustua tästä). Mikään ei kyllä veda vertoja hyvin kirjoitetun tekstin tuomalle fiilikselle!

Olisin ennalta arvellut, että Tuulen varjon juoni olisi ollut ennalta-arvattavampi ja ehkä hieman nuorempaa lukijakuntaa kosiskeleva mysteeritarina. Juoni pääsi kuitenkin yllättämään positiivisesti. Jännite kasvoi juonen edetessä, eikä kirjan lopputulema ollut niin itsestään selvä kuin ehkä alkuun ajattelin.

Yksi kirjan pohjaviesteistä oli mielestäni se, että kirja on aina enemmän kuin sanojensa summa, sillä se saattaa muovata lukijansa elämää enemmän, kuin voisi ikinä ajatella. Tällaisena "lukeminen kannattaa aina" -ihmisenä tällainen viesti lämmittää aina sydäntä!

Arvio: 4 1/2 Tätä kirjaa voi lämpimästi suositella lähes kenelle tahansa lukutaitoiselle.

Carlos Ruiz Zafón, Tuulen varjo 2001 (Seven) Suomennos Tarja Härkönen