Kirja jos toinenkin on tullut tässä välissä lukaistua. Joukkoon on mahtunut muutama loistava opus ja kirjava joukko teoksia, jotka eivät ole sen kummempaa muistijälkeä aivokuorelle jättäneet.
Pari erikoismainintaa pitää tosin antaa - Katherine Pancolin Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin jatkoi Pancolin aikaisemmista teoksista tuttua hykerryttävää linjaa, jonka luki läpi ilolla.
Toinen iloisesti yllättänyt lukukokemus oli Hyeonseo Leen Seitsemän nimen tyttö, joka oli oman elämänkerrallinen kuvaus pakenemisesta Pohjois-Koreasta. Sen lisäksi, että kirja osoittautui paikoitellen erittäinkin mukaansa tempaavaksi, teki kirjoittajan kirjoitustyyli itseeni vaikutuksen. Monesti Pohjois-Koreaa käsittelevissä kirjoissa päädytään kuvaamaan elämää Pohjois-Koreassa mahdollisimman makaaberilla tavalla, jolloin lukijallekin automaattisesti tulee hyvin yksipuolinen näkemys maasta.
Seitsemän nimen tytössä elämistä Pohjois-Koreassa kuvattiin hyvinkin neutraalilla tavalla arkisine iloineen ja suruineen. Toki maalle tyypilliset, sekopäiset kuviot olivat läsnä kirjassa, mutta ne kuvattiin sellaisen ihmisen näkökulmasta, jolla ei ollut tietoa siitä, että maailmassa on toisenlaisiakin tapoja elää. Realistisen kirjoitusotteen myötä lukija pystyy paremmin ymmärtämään eräänkin pohjois-korealaisen loikkarin mielenmaisemaa, joka kovasti kaipasi takaisin kotimaahansa. Sain myös oman fan girl -hetkeni, kun twiittasin lukukokemuksesta ja kirjailija kävi tykkäämässä twiitistäni. Best day ever.
Lisäksi olen vihdoin saanut aikaiseksi lukea Carloz Ruiz Zafónin Enkelipelin, joka on jatkoa kovasti pitämälleni Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Kirja jäi itseltäni moneen otteeseen kesken, mutta sain sen vihdoin kitkuteltua maaliin tässä taannoin. Jostain syystä tämä kakkososa ei tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin edeltäjänsä, mutta luulen että tämä pätkissä lukeminen on osasyy siihen, että en samalla tavalla päässyt kirjan fiilikseen.
Joitain aikoja sitten luin myös pitkään lukulistallani olleen, Audrey Niffeneggerin Aikamatkaajan vaimon, jota kohtaan itselläni oli suuret odotukset. Kirja oli oikein kelpo ja se liikkui kivasti aikamatkaajan mukana eri aikakausilla, punoen juonta koko ajan tiiviimmäksi keräksi. Ehkä olin asettanut kirjalle niin eeppiset odotukset, että yksinkertaisesti tästä syystä lopputulokseksi jäi ihan ok kasi miinus.
Muutimme muutama viikko sitten ja kirjahylly palasi muuton myötä olohuoneen valtiaaksi työhuoneessa lymyilyn sijasta. Muutaman tunnin ähräämisen jälkeen sain kirjat mieleiselläni tavalla hyllyyn ja totesin, että ennen kun itselläni on kirjastoon mitään asiaa, totesin, että omastakin kirjahyllystä löytyy ihan tuhoton määrä kirjoja, joita tarkoitus olisi lukea "joskus". Aloitin urakan nostalgiatripin merkeissä, kun otin lukuun Sidney Sheldonin Sydänyön tuolla puolen -teoksen. Kaiken rehellisyyden nimissä pitää kuitenkin todeta, että aika on tainnut hieman ajaa Sheldonien ohitse, kun ne tuntuvat jotenkin hieman naiiveilta?
Suunnitelmissa olisikin laittaa omia kirjoja hieman nopeammalla syklilla kiertoon jatkossa. Tähän tarjoaa loistavan mahdollisuuden läheinen kierrätyskeskus, joka ottaa vastaan vanhat kirjat, mutta myös myy eurolla tai kahdella hyvinkin kuranttia kamaa.
