Täydellinen kiteytys

Miete ystäväni kirjanmerkissä teki minuun suuren vaikutuksen. Tätä lukeminen on minustakin parhaimmillaan - arjesta irtautumista, rentoutumista, rauhoittumista. Nyt siis kirja auki ja peitto korviin ihmiset!

Katsahdus krokotiilin keltaisiin silmiin

Kuva: Kustantajan kotisivuilta

Monesti lukemani kirjallisuus edustaa vahvasti tiettyä kategoriaa. Pitkään jatkunut, taannoinen dekkarivaiheeni on tästä hyvä esimerkki. Nuorempana minua milloin puraisi fantasiakärpänen, milloin historialliset rakkausromaanit. Yhteistä näille kausille oli kuitenkin se, että mielenkiinnon kohteena oleva genre edusti voimakkaasti aina tiettyä, fiktiivistä teemaa, joka kuljettaa lukijansa kauas arjen harmaudesta ja ongelmista.

Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät tekee poikkeuksen perinteiseen lukurepertuaariini. Pancolin kirja on kertomus tavallisten pariisilaisten ilon ja draaman täyttämästä elämästä - vaikkakin kirjassa pohditaan sivumennen myös krokotiilifarmin pitämisen haasteita.

Kirjan keskiössä on pariisilainen perhe kolmessa sukupolvessa, jonka jokaisella jäsenellä on elämässä omat haasteensa. Erityiseksi päähenkilöksi nousee kirjan alussa miehensä jättämä Joséphine, jonka kehityskertomuksen ympärille tarina rakentuu.

Joséphine on Pariisissa asuva historiantutkija, jonka mies lähtee nuoremman naisen matkaan. Joséphine jatkaa arkea kahden tyttärensä kanssa ja yrittää pysyä reippaana eron jälkimainingeissa, vaikka itsetunto on koetuksella ja rahahuolet vaivaavat. Joséphinen kaunis ja sosiaalisesti lahjakas sisko Iris on naimisissa rikkaan Philippen kanssa. Iriksen rinnalla Joséphine tuntee itsensä kömpelöksi ja epäonnistuneeksi. Mutta ei Irikselläkään helppoa ole. Hän pelkää miehensä pettävän häntä ja kaipaa elämäänsä uutta sisältöä. Eräillä illalliskutsuilla hän valehtelee vierustoverilleen kirjoittavansa historiallista romaania. Keskustelukumppani innostuu asiasta, ja pian Iris ja Joséphine tekevät sopimuksen, joka muuttaa siskosten suhdetta monellakin tavalla.

Pancolin teos taitaa olla ensikosketukseni ranskalaiseen kirjallisuuteen. Krokotiilin keltaiset silmät on harmitonta, hyvän mielen kirjallisuutta, jossa tarina rönsyilee lukuisten henkilöhahmojen avulla moneen suuntaan. Henkilöhahmoja ja sivujuonia olisi ollut mahdollista jopa rajoittaakin hieman, sillä esimerkiksi häädön saaneiden naapureiden tarina ei vienyt juonta mihinkään suuntaan. Tiedän kyllä, että Joséphinen ja kumppaneiden tarina saa jatkoa Pancolin seuraavassa kirjassa Kilpikonnien hidas valssi, joten on toki mahdollista, että tiettyjä asioita vasta pedataan tässä ensimmäisessä osassa.

Arvio: 4- Sujuvaa kerrontaa itseensä uskomisesta ja vastuun ottamisesta. Rohkaisee minua lukijana tarttumaan jatkossakin realistisempaan kaunokirjallisuuteen. Hieman tiivistetympänä lukukokemus olisi ollut entistäkin antoisampi.

Katherine Pancol, Krokotiilin keltaiset silmät, Bazar (2011). Suomentaja Marja Luoma

Rutiinit, minkä teitte.

Tiedättekö raivostuttavan ihmistyypin, joka rakastaa kaikkea uutta? Lukeudun itse kyseiseen ryhmittymään. Lähden intoa piukkana kokeilemaan milloin mitäkin uutta, ja tuputan ahkerasti uusimpia villityksiäni myös muille kokeiltavaksi. Viimeisimpänä kotkotuksena lienee netissä joogatunteja tarjonnut palvelu, jonka tahdissa olen taipunut asanaan jos toiseenkin tee-se-itse-joogastudioiksi muutetussa makuuhuoneessamme.

Mutta - jotta elämä pysyisi mielekkäässä balanssissa, on kaiken uuden kokeilulle oltava vastapainoksi tuttuja ja arkipäiväisiä rutiineja. Näiden rutiinien arvon ymmärtää vasta sitten, kun joku niistä muuttuu karmaisevan perustavanlaatuisella tavalla. Edellä mainitun kaltainen, erittäin valitettava muutostilanne osuikin minua tällä haavaa erittäin arkaan paikkaan, sillä olosuhteiden pakosta olen joutunut muuttamaan lukutapojani näillä näkymin pysyvästi.

Olen nimittäin vaihtanut työpaikkaa. Aikaisemmin työmatkani on ollut päivittäin puolesta tunnista jopa tuntiin per suunta, johon oleellisena osana kuului lukeminen. Aamuistakin pystyi nauttimaan eri tavalla, kun päivä käynnistyi puolen tunnin lukusessiolla. Myös iltapäivästä oli mukava nollata päätä lukemalla kotimatkan ajan.

Uusi työpaikkani sijaitsee lähellä kotiamme. Hurautan paikan päälle autolla tuossa tuokiossa, jonka takia olen siis joutunut hyvästelemään työmatkaan liittyvän mukavan lukurutiinin. Toki on mahtavaa, että työ on lähellä ja illalla on enemmän aikaa, kun ei tarvitse kökkiä koko iltapäivää ruuhkassa koko muun Helsingin kanssa. Kuitenkin säännöllisiä päivittäisiä lukuhetkiä on ikävä. Nyt tuntuu, että lukemiselle ei vielä löydy omaa paikkaansa uudessa maailmanjärjestyksessä.

Uudet uljaat lukurutiinit, muodostukaa jo! Kaipaan päivittäisiä päätänollaavia lukuhetkiä kaiken uuden sekoilun vastapainoksi!

Tein sen taas eli terveisiä kirjaostoksilta

Muut ajan hermolla olevat kaupunkilaishipsterit suuntaavat legendaariselle Kaivarin Kanuuna -kirpparille saalistamaan Punavuori-mummojen Burberry-trenssejä ja muita vintageherkkuja, mutta en minä! Itsehän puolestani - lajitovereistani poiketen - yllätän itseni kantamassa kassalle sylillisen painettua sanaa, kuinkas muutenkaan!

Aikaisemmin syksyllä tekemästäni kirjojen ostolakko -lupauksistani huolimatta sai liitoksistaan pullisteleva kirjahyllymme tänään lisää fyllinkiä, kun kuvassa olevat kirjat tarttuivat reissulta mukaan. Marokkolais-ranskalaisen Katherine Pancolin kirjoja olen useaan otteeseen hypistellyt kirjakaupoissa ja nyt kirjailijan kaksi ensimmäistä teosta, Kilpikonnien hidas valssi ja Krokotiilin keltaiset silmät pääsevät lukulistalleni. Odotukset ovat Pancolin kirjojen suhteen kieltämättä kovat. Ranskassa molemmat teokset ovat myyneet miljoonia kappaleita.

Ruotsalaisen Karin Brunk Holmquistin menestysteosta Pieni potenssipuoti olen yhtälaisesti pokkarihyllystä vilkuillut. Luulen, että edellä mainittu teos tarjoaa Kajsa Ingemarssonin Keltaisten sitruunoiden ravintolan tavoin kepeää ja huumorilla höystettyä ruotsalaisviihdettä, jota luen mielelläni.

Neljänneksi nappasin mukaani Jodi Thomasin Rosa Leen salaisuudet, jonka kaunis kansikuvitus ja New York Times best seller -argumentti sai minut tarttumaan kirjaan. Teoksen kansitekstit lupaavat "jokaisella vanhalla talolla olevan tarinansa, joka vain odottaa tullakseen kerrotuksi". Kirja ei siis ole hiuksianostattava dekkari vaan edustaa ennemminkin "koskettavat henkilöhahmot etsivät rakkautta" -genreä.

Että tällaista on saatu aikaiseksi tällä saralla tänään! :)

Anna anteeksi Markus Zusak...

...että en ole lukenut kirjaasi aikaisemmin.

Välillä kohdalle osuu täydellinen lukunautinto, suoranainen lukukokemusten neliapila. Erityisen nautinnollisia tällaiset kokemukset ovat silloin, kun ne osuvat kohdalle hieman yllättäen. Näin pääsi käymään Markus Zusakin Kirjavarkaan kanssa.

Natsi-Saksa toisen maailmansodan keskellä. Kuolema, tarinamme lempeä kertoja, ei ole koskaan ollut kiireisempi. Hän kohtaa yhdeksänvuotiaan Liesel Memingerin ensimmäisen kerran valkeana talvipäivänä 1939 saapuessaan noutamaan tämän pienen veljen sielua. Sota pakottaa kuoleman seuraamaan Lieselin elämää myöhemmin kasvatuskodissa Münchenin lähellä. Pommisuojassa Liesel lukee varastettuja tarinoita naapureilleen ja kellariin piilotetulle juutalaismiehelle. Ja jossakin pisteiden ja niitä seuraavien isojen kirjainten välissä näkyy pilkahdus taivasta ja toivoa.

Tartuin kirjaan aavistuksenomaisen velvollisuudentunnon siivittämänä, sillä omasta hyllystäni löytynyt pokkari oli odottanut lukemista pitkälti jo toista vuotta (kirjoitinkin omituisesta tavastani ostaa ja pantata kirjoja täällä).  Myös tänä vuonna julkaistu suuren budjetin Kirjavaras-elokuva puolsi ajatusta siitä, että ei tämä kirja nyt ainakaan ihan täysi susi voi olla.

Anne Frankin päiväkirjan lukeneena odotin Kirjavaras-kirjan automaattisesti tarjoilevan samaa, eli sanojen läpi maailmaa katsovan nuoren tytön tuntoja natsi-Saksan varjostamassa Euroopassa. Ja niinhän se tarjoilikin, Euroopassa juutalaisvainon siivittävämän elämän kuvaamisen osalta. Monilta muilta osin kirja oli kuitenkin täysin ainutlaatuinen.

Ensinnäkin, kirjan kertojana toimi kuolema, joka toisen maailmansodan aikana pyyhälsi ympäri Eurooppaa kiireisempänä kuin koskaan. Kuolema esiintyi kirjassa lähes inhimillisenä hahmona, joka väsymättä ja kunnialla suorittaa velvollisuuttaan kuolevien sieluja hellästi noutavana tuonelan lähettiläänä. Oman mausteen tuo kuoleman suorastaan hykerryttävät huomiot yksittäisistä ihmisistä, ilmiöistä tai mikseipä oikestaan koko ihmiskunnasta. Kuolema myös avuliaasti tarjoilee lukijalle selvennystä milloin saksankielisen termin oikeaoppisesta käännöksestä ja milloin kenenkin ihmishahmon perimmäisistä luonteenpiirteistä. Tässä esimerkkinä kuoleman tarkennuksia eräästä kirjan päähenkilöstä:

 * * * TIETOJA HANS HUBERMANNISTA * * *

Hän oli kova tupakkamies.
Tupakoinnissa hän piti eniten sätkien käärimisestä.Hän oli ammatiltaan maalari ja osasi soittaa pienoharmonikkaa.
Siitä oli hyötyä varsinkin talvisin, koska silloin hän pystyi ansaitsemaan hiukan rahaa soittamalla Molchingin kapakoissa, esimerkiksi Knollerissa.
Hän oli huijannut minua yhdessä maailmansodassa, mutta joutuisi myöhemmin (ikäänkuin nurinkuriseksi palkinnoksi) toiseen, missä hän jollain lailla onnistui väistämään minut taas.

Kuoleman vuoropuhelu kirjan eteenpäin vievän juonen kanssa rytmittävät kirjaa suorastaan hypnoottisella tavalla. Lisäksi erityisen nautinnollisen Kirjavarkaasta teki Zusakin ainutlaatuinen kirjoitustyyli ja tapa käyttää sanoja poikkeuksellisen runollisella ja raikkaalla tavalla. Seuraavan ote ilmentää myös kuvaavasti Zusakin omintakeista kirjoitustapaa.

* * * VALOKUVA HIMMELSTRASSESTA * * *

Rakennukset näyttivät kokoon liimatuilta;
enimmäkseen ne olivat pieniä omakotitaloja
ja hermostuneen näköisiä kerrostaloja.
Maata peittää tummunut lumi mattona.
Kuvassa on betonia, vaatenaulakkomaisia tyhjiä puita ja harmaata ilmaa.

Arvio: Ehdottomasti 5/5 arvoinen lukukokemus. Ainutlaatuinen kirja, joka koskettaa, hykerryttää, lumoaa ja antaa miettimistä pitkäksi aikaa.

Markus Zusak, Kirjavaras (Otava 2014) suomentaja Pirkko Biström

Näin kuivan postausaiheen pelastaa vain Ryan Goshling -meemi

Koko sen ajan, kun olen systemaattisesti pitänyt lukupäiväkirjaa - niin off- kuin onlinessa olen pohdiskellut kirjojen pisteyttämisen mielekkyyttä - sekä ennen kaikkea logiikkaa sen takana. Kukapa meistä ei kirjan takakannen kiinni läpsäyttäessään tekisi päässään jonkin sortin yhteenvetoa lukemastaan ja asettaisi lukukokemustaan sopivaan kohtaan aineettomalla hyvä-huono-janalla. Jostain syystä kuitenkin lopullisen arvosanan antaminen lukukokemukselle tuntuu välillä haastavalta, sillä useimmiten se pohjautuu suurelta osin sen hetkiseen fiilikseen eikä niiden annossa ole välttämättä kovin vedenpitävää logiikkaa.

Itse kyllä toisaalta pidän siitä, että lukukokemuksen mielekkyyden voi konkretisoida yhdeksi numeroksi, mutta kuten sanottua, olen havainnut omassa numeerisessa arvostelussani pieniä onnahteluita. Ensinnäkin - ennen tapanani oli arvostella kirjat kouluasteikoilla nelosesta kymppiin. Huomasin tämän kuitenkin mahdottomaksi siksi, että jos kirja on nelosen tai vitosen arvoinen jätän sen suvereenisti kesken. Toisin sanoen asteikko oli typistynyt täten jo kaksi numeroa, sillä käytännössä näitä huonoimpia arvosanoja ei saa yksikään kirja. Myöskään täysien kymppien antamista olen vältellyt, sillä sen antaminen tuntuu jotenkin todella jättiläismäiseltä kannanotolta. Itse asiassa tällä asteikolla annettuna ainoastaan yksi kirja on vanhassa lukupäiväkirjassani ansainnut täyden kympin, Pat Conroyn Vuorovetten prinssi (joka kieltämättä on arvosanansa ansainnut).

Olen myös todennut, että omassa kriittisessä ajattelussani voisi olla myös parantamisen varaa, sillä lähtökohtaisesti en koe itseäni erityisen kriittiseksi ihmiseksi. Tietyissä tilanteissa perusteltu kriittisyys olisi kuitenkin hyvä taito, jota esimerkiksi lukukokemuksia analysoidessa voisi hyvinkin harjoittaa. Hyväntahtoinen perusluonteeni tosin aiheuttaa ongelmia kriittisten näkökulmien löytämiselle, sillä tunnustaudun myös säälipisteiden antajaksi. Tämä käy ilmi esimerkiksi tilanteissa, jossa olen lopettanut huonohkon kirjan lukemisen josta kuitenkin automaattisesti ajattelen sen hyviä puolia karrikoiden "juoni oli tylsä ja kirja kehnosti kirjoitettu, mutta kansihan oli ihan kiva". Saatoin siis säälistä antaa hieman paremman arvosanan kuin mitä kirja olisi ansainnut mielestäni. Tällainen perin päänvikainen tapa toimia vie jollain tavalla pohjan pois ikään kuin koko arvostelun idealta, eikö totta?

Siirtyessäni vihko ja kynä -kombinaatiosta ah, niin moderniin kirjablogin pitämiseen päätin ajatella uudelleen myös arvosana-asteikon niin, että annettu arvosana peilaisi mielipidettäni sekä toimisi oikeasti hyödyllisenä informaationa myös blogiini mahdollisesti eksyvälle. Ajattelen myös, että yksinkertaisempi arvosteluasteikko tekee kirjojen arvosanojen antamisesta helpompaa myös edustamalleni epäkriittiselle optimistiluonteelle.

Tässä siis Lukuun ottaen -blogin arvosteluasteikon ensi esiintyminen, S'il vous plaît!

1/5 Älä vaivaudu, täyttä roskaa.
2/5 Paremman puutteessa
3/5 Kelpo kokemus
4/5 Erittäin hyvä
5/5 Kirjojen aatelia -vertaansa vailla!

Luen minä muutakin

...kuin Pendergast-novelleja ja ruotsalaisen Camilla Läckbergin dekkareita. Vaikka sitä ei tätä blogia lukemalla uskoisi. Ei ehkä ihan niin vakuuttava blogin aloitus itseään kaikkiruokaiseksi kirjanystäväksi tituleeraavalta, hohoo!

Eilen kuitenkin lopettelin Läckbergin uusimman novellin, Enkelintekijän. Uutuuskirja ei kyllä sykähdyttänyt, mutta toisaalta en myöskään ollut päästämässä itseäni välittömättömästi kärsimyksistäni sitä lukiessa. Olisikohan Läckbergin kirjojen kanssa tapahtunut osaltani pieni kyllääntyminen, kun kirjaa lukiessa tuntui siltä, että Läckberg kierrättää uudelleen ja uudelleen samoja asioita, kuten esimerkiksi sukupolvien takaa kumpuavia traumoja natsismista ja laiminlyödyistä lapsista. Nämä historian havinassa tapahtuneet asiat sitten punotaan takaumien avulla juoneen mitä läckberimäisimmällä tavalla.

Pääsiäinen vuonna 1974 Valön saaressa Fjällbackan liepeillä. Ruokasaliin on katettu hieno pääsiäisateria, mutta kaikki paitsi perheen yksivuotias tytär Ebba ovat poissa. Oliko kyseessä rikos, vai katosiko perhe omasta halustaan? Arvoitus ei koskaan ratkea.

Vuosikymmenien päästä Ebba ja hänen aviomiehensä Mårten palaavat Valön saareen. He ovat hiljattain menettäneet kolmevuotiaan poikansa, ja yrittäessään selvitä surustaan he ovat päättäneet avata majatalon vanhaan sisäoppilaitokseen, jota Ebban isä aikanaan johti ankaralla kädellä. Ebba ja Mårten ovat hädin tuskin ehtineet asettua aloilleen, kun he joutuvat tuhopolttoyrityksen kohteeksi. Ja kun he taloa remontoidessaan ryhtyvät poistamaan ruokasalin lattialautoja, löytyy niiden alta kuivunutta verta… Mitä Ebban perheessä oikein tapahtui – ja mitä kummaa on meneillään nyt?

Kirjailija Erica Falck tuntee tapauksen taustat ja suvun naisten traagisen, monen polven päähän ulottuvan historian. Hän päättää selvittää mysteerin, joka on herännyt jälleen henkiin.

 70-luvulla kadonneen perheen mysteeri oli minusta itsessään ihan kiinnostava idea juonelle, mutta jollain tavalla Ebban ja Mårtenin osa tarinasta tuntuu kovin päälleliimatulta. Lisäksi pieni sivujuoni aikaisemmassa osassa seikkailleen toimittaja-Kjelliin sekä ruotsin maahanmuuttovastaiseen puolueeseen tuntuivat olevan kovin ohuen aasinsillan päässä itse päätarinasta sitten kuitenkin. Myöskään kirjasta toiseen toistuvat takaumat eivät juurikaan tarjoa yllätyksiä lukijalle. Yllättävämpää melkein olisi, jos Läckberg julkistaisi kirjan ilman takaumilla leikittelyä!

Pidän toisaalta monista sivuhahmoista sekä myös tapahtumien miljööstä, Fjällbackasta eli eivät nämä kirjat läpeensä pahoja missään nimessä ole! Todennäköisesti tulen lukemaan myös kirjasarjan seuraavan osan, sillä kyllä näissä kirjoissa kaikesta paatostelemisesta huolimatta on rutkasti viihdearvoa. Ehkä pienen tauon jälkeen Läckbergin kirjoitustavalle tyypilliset nyanssit eivät tunnukaan enää yhtään niin häiritseviltä kuin nyt?

Lapsiperheen arjesta ja haasteista kertominen ovat Läckbergille tyypillisesti ehkä hieman ylikorostuneessa roolissa. Nimittäin hämmästyttävän monella kirjan hahmolla joko on pieniä lapsia tai vaihtoehtoisesti niitä on joku juuri pullauttamassa maailmaan hetkenä minä hyvänsä. Useampi kirjan hahmo on myös ainakin jossain vaiheessa kärsinyt lapsettomuudesta tai vaihtoehtoisesti traagisesti menettäneet lapsensa jossain vaiheessa elämää. Kirjailijan vauvakuumetta havaittavissa, anyone?

Arvio: 2

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Gummerus 2013). Suomentaja Outi Menna

P.S. Iskin kynteni kiinni juuri Markus Zusakin Kirjavarkaaseen, joka on vaikuttanut heti alusta lähtien erittäin lupaavalta!