Mietteitä Maria Kallio -romaan(e)ista

Aina silloin tällöin yllätän itseni haahuilemassa kirjaston dekkariosastolla selailemassa Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkareita. Satunnaisen laiskasti niitä olen silloin tällöin lukenutkin - viimeisimpänä lukuun on päässyt Maria Kallio -sarjan neljäs osa, Luminainen.

Kuva lainattu kustantajalta

 Maria Kallion neljäs tapaus Nuuksiossa toimivan naisten terapiakeskuksen johtaja katoaa. Onko Elina Rosberg murhattu? Epäiltyjen listaa johtavat terapiaryhmän osanottajat, joissa riittää ongelmatapauksia lestadiolaisen suurperheen äidistä Vaasankadun seksityöläiseen. Listalle mahtuu myös runoilija Joona Kirstilä, Rosbergin miesystävä, jolla on selvästi jotain salattavaa.

Maria Kallio on siirtynyt Espoon poliisiin ja mennyt naimisiinkin. Hän työskentelee sitkeästi tapauksen kimpussa, oudosta väsymyksestään ja pahoinvoinnistaan piittaamatta. Marian paineita lisää uutinen, että Hullu-Halttunen on karannut vankilasta ja aikoo kostaa hänelle. Onko hänen kohtalonsa sama kuin Elinan - päätyä luminaiseksi Espoon metsiin?

Vaikka Lehtolaisen dekkarit eivät omasta mielestäni kohoakaan ruotsalaisten kanssadekkaristien, kuten Läckbergin ja Jungvistin tasolle, jotain viehättävää (voiko näin sanoa murhatutkimuksista kertovasta kirjasta?) niissä kuitenkin on. Ehkä kyseessä on entisen espoolaisen viehätys tarkkaan kuvaukseen tutuista etelä-espoolaisista lähiöistä. Milloin ollaan Henttaan lumisilla pelloilla, milloin westendiläisessä toimistossa, milloin Nuuksion metsäisissä maisemissa.

Toisaalta kyse voi olla myös nostalgiasta, minkä 90-luvun alkupuolelle sijoittuneet kirjat nostattavat. Aikaan ennen vuosituhannen vaihdetta, älypuhelimia ja laajakaistoja. Jopa Ruoholahden Lepakko odotti vielä purkamistaan. Ihastuttavan yksinkertaista omalla tavallaan, eikö totta?

Luminainen oli perinteinen Maria Kallio -dekkari tarjoamatta sen suurempia yllätyksiä lukijalleen. Laiskahko taustajuoni tosin saa kirjassa hienoisen nykäyksen, kun Kallio alkaa yllättäen odottamaan esikoistaan. Sarjan vakiohahmot jäävät hieman stereotyyppisiksi ja ohuiksi, mutta tämä taitaa dekkareille olla monesti tyypillistäkin.

Luminainen on palkittu Dekkariseuran Vuoden Johtolanka -palkinnolla, joka näkyikin siinä, miten kirjan juoni oli rakennettu. Loppuratkaisussa saattoi olla aavistuksen enemmän twistiä, kun murhaaja ja motiivi pysyivät selviämättä ihan kirjan loppumetreille saakka. Kaiken kaikkiaan Luminainen oli ihan kelpo viihdettä, jonka tosin malttoi laskea käsistään ilman sen suurempia vaikeuksia.

Arvio: 2 Taattua turvariepu-materiaalia niihin hetkiin, kun kaipaa tuttua ja turvallista lukemista.

Leena Lehtolainen: Jäänainen (Tammi) 1996

Onko pakko, jos ei halua?

Tulossa seikkaperäinen tilitys äärimmäisen dilemman tiimoilta - lukeako kirja loppuun, joka tarjoaa tärkeän, uuden näkökulman kiinnostavaan aiheeseen, mutta joka samalla antaa lukijalleen kokovartalopuudutuksen liiallisuuksiin mennellä ankeuden maksimoinnillaan?

Kuva kustantajan sivuilta

 Tällaisia tuntemuksia minussa herätti Pekka Hiltusen teos ISO, jonka olen lievää henkistä väkivaltaa hyväksi käyttäen lukenut loppuun saakka. Asetin itselleni ukaasin, että muita kirjoja ei lueskennella, ennen kuin tämä jo pitkään yöpöydälläni kummitellut nide saatellaan takaisin kirjahyllyn rauhaan.

Anni on 37-vuotias, hyvin fiksu, hyvin lihava ja hyvin terve. Hänellä on yksi ongelma: muu maailma.

"Muistan tarkasti jokaisen ulkonäöstä saamani kohteliaisuuden. Niitä on kuusi."

Annilla on kaksi korkeakoulututkintoa muttei työtä. Anni ei ihaile itseään peilistä eikä kanna painoaan ylpeydellä. Mutta että häntä saisi solvata, työntää syrjään tai paheksua? Se ei taida nyt käydä päinsä. Anni ryhtyy taistoon. Hän on hyvä paasaamaan ja hänen yleisönsä on rajaton, sillä hän keksii sen itse, sängyssään tai Painonhallinta 1 -ryhmän tapaamiseen kävellen.

ISO on väkevä romaani lihavuudesta, häpeästä ja terveystiedosta. Elääkö Anni kuplassa vai onko hän harvinaisen tervejärkinen ihminen?

Kirja kertoo siis 37-vuotiaasta akateemisesti koulutetusta Annista, joka on sekä hyvin lihava, että hyvin terve. Yhtälö on vaikea yhteiskunnassa, jossa lihavista on tullut tämän ajan lainsuojattomia, joita muun yhteiskunnan on yleisen hyvän nimissä mahdollisuus tuomita ilman poikkeuksia. Hiltunen herätteleekin lukijaansa pohtimaan faktatietojen valossa mahdollisuutta, että hyvinkin lihava ihminen voi olla kaikin puolin terve. Yksisilmäisellä, lihavuuden tuomitsevalla yhteiskunnalla on siinä sitten aika paljon sulateltavaa, jota Hiltunen kuvaakin taidokkaasti.

Hiltusen teoksen kohdalla tämä lukemisen vaikeus ei suinkaan ollut se, että kirja olisi ollut jotenkin äärettömän huono. Päin vastoin, nostan hattua kirjailijalle, joka on näin seikkaperäisesti perehtynyt aiheeseensa vieläpä tuoreesta näkökulmasta. Ongelmaksi koin oikeastaan sen, että kirjailija alleviivasi päähenkilön kokemaa ankeutta ja vastoinkäymisiä tarpeettomankin paljon - kurjuutta muistettiin maksimoida siis todellakin ihan jokaisessa juonenkäänteessä. Helsingin Sanomien toimittaja Suvi Aholakin oli kirja-arvostelussaan huomannut saman:

Vaikka kyse on sankaritarinasta, Hiltunen tekee kaikkensa, ettei Annilla menisi liian hyvin. Se vaikuttaa välillä koomiseltakin: jokaista itsetuntoa kohentavaa tapausta seuraa antikliimaksi.

Vaikka teoksen on varmasti haluttu säväyttää lukijaa ajattelemaan, kääntyy se jo hieman itseään vastaan. Hieman hillitympänä ja aavistuksen nopeatempoisena kirjan tärkeä viesti olisi varmasti mennyt yhtä tehokkaasti perille kuitenkaan täysin uuvuttamatta lukijaansa.

Arvio: 2+ Keskustelunavaus tärkeästä aiheesta.

Pekka Hiltunen, Iso, WSOY (2013).

Täydellinen kiteytys

Miete ystäväni kirjanmerkissä teki minuun suuren vaikutuksen. Tätä lukeminen on minustakin parhaimmillaan - arjesta irtautumista, rentoutumista, rauhoittumista. Nyt siis kirja auki ja peitto korviin ihmiset!

Katsahdus krokotiilin keltaisiin silmiin

Kuva: Kustantajan kotisivuilta

Monesti lukemani kirjallisuus edustaa vahvasti tiettyä kategoriaa. Pitkään jatkunut, taannoinen dekkarivaiheeni on tästä hyvä esimerkki. Nuorempana minua milloin puraisi fantasiakärpänen, milloin historialliset rakkausromaanit. Yhteistä näille kausille oli kuitenkin se, että mielenkiinnon kohteena oleva genre edusti voimakkaasti aina tiettyä, fiktiivistä teemaa, joka kuljettaa lukijansa kauas arjen harmaudesta ja ongelmista.

Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät tekee poikkeuksen perinteiseen lukurepertuaariini. Pancolin kirja on kertomus tavallisten pariisilaisten ilon ja draaman täyttämästä elämästä - vaikkakin kirjassa pohditaan sivumennen myös krokotiilifarmin pitämisen haasteita.

Kirjan keskiössä on pariisilainen perhe kolmessa sukupolvessa, jonka jokaisella jäsenellä on elämässä omat haasteensa. Erityiseksi päähenkilöksi nousee kirjan alussa miehensä jättämä Joséphine, jonka kehityskertomuksen ympärille tarina rakentuu.

Joséphine on Pariisissa asuva historiantutkija, jonka mies lähtee nuoremman naisen matkaan. Joséphine jatkaa arkea kahden tyttärensä kanssa ja yrittää pysyä reippaana eron jälkimainingeissa, vaikka itsetunto on koetuksella ja rahahuolet vaivaavat. Joséphinen kaunis ja sosiaalisesti lahjakas sisko Iris on naimisissa rikkaan Philippen kanssa. Iriksen rinnalla Joséphine tuntee itsensä kömpelöksi ja epäonnistuneeksi. Mutta ei Irikselläkään helppoa ole. Hän pelkää miehensä pettävän häntä ja kaipaa elämäänsä uutta sisältöä. Eräillä illalliskutsuilla hän valehtelee vierustoverilleen kirjoittavansa historiallista romaania. Keskustelukumppani innostuu asiasta, ja pian Iris ja Joséphine tekevät sopimuksen, joka muuttaa siskosten suhdetta monellakin tavalla.

Pancolin teos taitaa olla ensikosketukseni ranskalaiseen kirjallisuuteen. Krokotiilin keltaiset silmät on harmitonta, hyvän mielen kirjallisuutta, jossa tarina rönsyilee lukuisten henkilöhahmojen avulla moneen suuntaan. Henkilöhahmoja ja sivujuonia olisi ollut mahdollista jopa rajoittaakin hieman, sillä esimerkiksi häädön saaneiden naapureiden tarina ei vienyt juonta mihinkään suuntaan. Tiedän kyllä, että Joséphinen ja kumppaneiden tarina saa jatkoa Pancolin seuraavassa kirjassa Kilpikonnien hidas valssi, joten on toki mahdollista, että tiettyjä asioita vasta pedataan tässä ensimmäisessä osassa.

Arvio: 4- Sujuvaa kerrontaa itseensä uskomisesta ja vastuun ottamisesta. Rohkaisee minua lukijana tarttumaan jatkossakin realistisempaan kaunokirjallisuuteen. Hieman tiivistetympänä lukukokemus olisi ollut entistäkin antoisampi.

Katherine Pancol, Krokotiilin keltaiset silmät, Bazar (2011). Suomentaja Marja Luoma

Rutiinit, minkä teitte.

Tiedättekö raivostuttavan ihmistyypin, joka rakastaa kaikkea uutta? Lukeudun itse kyseiseen ryhmittymään. Lähden intoa piukkana kokeilemaan milloin mitäkin uutta, ja tuputan ahkerasti uusimpia villityksiäni myös muille kokeiltavaksi. Viimeisimpänä kotkotuksena lienee netissä joogatunteja tarjonnut palvelu, jonka tahdissa olen taipunut asanaan jos toiseenkin tee-se-itse-joogastudioiksi muutetussa makuuhuoneessamme.

Mutta - jotta elämä pysyisi mielekkäässä balanssissa, on kaiken uuden kokeilulle oltava vastapainoksi tuttuja ja arkipäiväisiä rutiineja. Näiden rutiinien arvon ymmärtää vasta sitten, kun joku niistä muuttuu karmaisevan perustavanlaatuisella tavalla. Edellä mainitun kaltainen, erittäin valitettava muutostilanne osuikin minua tällä haavaa erittäin arkaan paikkaan, sillä olosuhteiden pakosta olen joutunut muuttamaan lukutapojani näillä näkymin pysyvästi.

Olen nimittäin vaihtanut työpaikkaa. Aikaisemmin työmatkani on ollut päivittäin puolesta tunnista jopa tuntiin per suunta, johon oleellisena osana kuului lukeminen. Aamuistakin pystyi nauttimaan eri tavalla, kun päivä käynnistyi puolen tunnin lukusessiolla. Myös iltapäivästä oli mukava nollata päätä lukemalla kotimatkan ajan.

Uusi työpaikkani sijaitsee lähellä kotiamme. Hurautan paikan päälle autolla tuossa tuokiossa, jonka takia olen siis joutunut hyvästelemään työmatkaan liittyvän mukavan lukurutiinin. Toki on mahtavaa, että työ on lähellä ja illalla on enemmän aikaa, kun ei tarvitse kökkiä koko iltapäivää ruuhkassa koko muun Helsingin kanssa. Kuitenkin säännöllisiä päivittäisiä lukuhetkiä on ikävä. Nyt tuntuu, että lukemiselle ei vielä löydy omaa paikkaansa uudessa maailmanjärjestyksessä.

Uudet uljaat lukurutiinit, muodostukaa jo! Kaipaan päivittäisiä päätänollaavia lukuhetkiä kaiken uuden sekoilun vastapainoksi!

Tein sen taas eli terveisiä kirjaostoksilta

Muut ajan hermolla olevat kaupunkilaishipsterit suuntaavat legendaariselle Kaivarin Kanuuna -kirpparille saalistamaan Punavuori-mummojen Burberry-trenssejä ja muita vintageherkkuja, mutta en minä! Itsehän puolestani - lajitovereistani poiketen - yllätän itseni kantamassa kassalle sylillisen painettua sanaa, kuinkas muutenkaan!

Aikaisemmin syksyllä tekemästäni kirjojen ostolakko -lupauksistani huolimatta sai liitoksistaan pullisteleva kirjahyllymme tänään lisää fyllinkiä, kun kuvassa olevat kirjat tarttuivat reissulta mukaan. Marokkolais-ranskalaisen Katherine Pancolin kirjoja olen useaan otteeseen hypistellyt kirjakaupoissa ja nyt kirjailijan kaksi ensimmäistä teosta, Kilpikonnien hidas valssi ja Krokotiilin keltaiset silmät pääsevät lukulistalleni. Odotukset ovat Pancolin kirjojen suhteen kieltämättä kovat. Ranskassa molemmat teokset ovat myyneet miljoonia kappaleita.

Ruotsalaisen Karin Brunk Holmquistin menestysteosta Pieni potenssipuoti olen yhtälaisesti pokkarihyllystä vilkuillut. Luulen, että edellä mainittu teos tarjoaa Kajsa Ingemarssonin Keltaisten sitruunoiden ravintolan tavoin kepeää ja huumorilla höystettyä ruotsalaisviihdettä, jota luen mielelläni.

Neljänneksi nappasin mukaani Jodi Thomasin Rosa Leen salaisuudet, jonka kaunis kansikuvitus ja New York Times best seller -argumentti sai minut tarttumaan kirjaan. Teoksen kansitekstit lupaavat "jokaisella vanhalla talolla olevan tarinansa, joka vain odottaa tullakseen kerrotuksi". Kirja ei siis ole hiuksianostattava dekkari vaan edustaa ennemminkin "koskettavat henkilöhahmot etsivät rakkautta" -genreä.

Että tällaista on saatu aikaiseksi tällä saralla tänään! :)

Anna anteeksi Markus Zusak...

...että en ole lukenut kirjaasi aikaisemmin.

Välillä kohdalle osuu täydellinen lukunautinto, suoranainen lukukokemusten neliapila. Erityisen nautinnollisia tällaiset kokemukset ovat silloin, kun ne osuvat kohdalle hieman yllättäen. Näin pääsi käymään Markus Zusakin Kirjavarkaan kanssa.

Natsi-Saksa toisen maailmansodan keskellä. Kuolema, tarinamme lempeä kertoja, ei ole koskaan ollut kiireisempi. Hän kohtaa yhdeksänvuotiaan Liesel Memingerin ensimmäisen kerran valkeana talvipäivänä 1939 saapuessaan noutamaan tämän pienen veljen sielua. Sota pakottaa kuoleman seuraamaan Lieselin elämää myöhemmin kasvatuskodissa Münchenin lähellä. Pommisuojassa Liesel lukee varastettuja tarinoita naapureilleen ja kellariin piilotetulle juutalaismiehelle. Ja jossakin pisteiden ja niitä seuraavien isojen kirjainten välissä näkyy pilkahdus taivasta ja toivoa.

Tartuin kirjaan aavistuksenomaisen velvollisuudentunnon siivittämänä, sillä omasta hyllystäni löytynyt pokkari oli odottanut lukemista pitkälti jo toista vuotta (kirjoitinkin omituisesta tavastani ostaa ja pantata kirjoja täällä).  Myös tänä vuonna julkaistu suuren budjetin Kirjavaras-elokuva puolsi ajatusta siitä, että ei tämä kirja nyt ainakaan ihan täysi susi voi olla.

Anne Frankin päiväkirjan lukeneena odotin Kirjavaras-kirjan automaattisesti tarjoilevan samaa, eli sanojen läpi maailmaa katsovan nuoren tytön tuntoja natsi-Saksan varjostamassa Euroopassa. Ja niinhän se tarjoilikin, Euroopassa juutalaisvainon siivittävämän elämän kuvaamisen osalta. Monilta muilta osin kirja oli kuitenkin täysin ainutlaatuinen.

Ensinnäkin, kirjan kertojana toimi kuolema, joka toisen maailmansodan aikana pyyhälsi ympäri Eurooppaa kiireisempänä kuin koskaan. Kuolema esiintyi kirjassa lähes inhimillisenä hahmona, joka väsymättä ja kunnialla suorittaa velvollisuuttaan kuolevien sieluja hellästi noutavana tuonelan lähettiläänä. Oman mausteen tuo kuoleman suorastaan hykerryttävät huomiot yksittäisistä ihmisistä, ilmiöistä tai mikseipä oikestaan koko ihmiskunnasta. Kuolema myös avuliaasti tarjoilee lukijalle selvennystä milloin saksankielisen termin oikeaoppisesta käännöksestä ja milloin kenenkin ihmishahmon perimmäisistä luonteenpiirteistä. Tässä esimerkkinä kuoleman tarkennuksia eräästä kirjan päähenkilöstä:

 * * * TIETOJA HANS HUBERMANNISTA * * *

Hän oli kova tupakkamies.
Tupakoinnissa hän piti eniten sätkien käärimisestä.Hän oli ammatiltaan maalari ja osasi soittaa pienoharmonikkaa.
Siitä oli hyötyä varsinkin talvisin, koska silloin hän pystyi ansaitsemaan hiukan rahaa soittamalla Molchingin kapakoissa, esimerkiksi Knollerissa.
Hän oli huijannut minua yhdessä maailmansodassa, mutta joutuisi myöhemmin (ikäänkuin nurinkuriseksi palkinnoksi) toiseen, missä hän jollain lailla onnistui väistämään minut taas.

Kuoleman vuoropuhelu kirjan eteenpäin vievän juonen kanssa rytmittävät kirjaa suorastaan hypnoottisella tavalla. Lisäksi erityisen nautinnollisen Kirjavarkaasta teki Zusakin ainutlaatuinen kirjoitustyyli ja tapa käyttää sanoja poikkeuksellisen runollisella ja raikkaalla tavalla. Seuraavan ote ilmentää myös kuvaavasti Zusakin omintakeista kirjoitustapaa.

* * * VALOKUVA HIMMELSTRASSESTA * * *

Rakennukset näyttivät kokoon liimatuilta;
enimmäkseen ne olivat pieniä omakotitaloja
ja hermostuneen näköisiä kerrostaloja.
Maata peittää tummunut lumi mattona.
Kuvassa on betonia, vaatenaulakkomaisia tyhjiä puita ja harmaata ilmaa.

Arvio: Ehdottomasti 5/5 arvoinen lukukokemus. Ainutlaatuinen kirja, joka koskettaa, hykerryttää, lumoaa ja antaa miettimistä pitkäksi aikaa.

Markus Zusak, Kirjavaras (Otava 2014) suomentaja Pirkko Biström