Valtaistuinpeli ei kalpene vertailussa

Kuva lainattu Wikipediasta

Pitkästä aikaa sain päätettyä hieman massiivisemman lukukokemuksen, eli George R. R. Martinin Valtaistuinpelin. Tutumpi tämä lienee monille HBO:n menestyssarjana Games of Thronesina, joka on villinnyt ympäri maailmaa niin fantasian kuin ei-fantasian ystävät. 700-sivuista järkälettä onkin tullut sulateltua joulusta lähtien...

Vuosia kestänyt kesä on päättymässä, kun kuningas Robert Baratheon saapuu pohjoiseen Talvivaaraan tapaamaan vanhaa ystäväänsä lordi Eddard Starkia ja tarjoaa tälle valtakunnan vaikutusvaltaisinta virkaa. Viran edellinen haltija koki ennenaikaisen kuoleman, ja lordi Eddard päättää ottaa tapauksesta selvää. Starkit ovat karua ja omissa oloissaan viihtyvää sukua, mutta nyt he ajautuvat mukaan valtakunnan poliittiseen vehkeilyyn. 

Samaan aikaan meren takana maanpaossa olevat hullun lohikäärmekuningas Targaryenin perilliset suunnittelevat paluuta isänsä valtaistuimelle. Vanhat kaunat ajavat valtakuntaa kohti sekasortoa ja sisällissotaa, ja vain harvat katsovat omaa miekanvarttaan pidemmälle. Etelän lämmössä on helppo olla uskomatta kertomuksiin valtakuntaa pohjoisessa rajoittavan Muurin takana heräävistä unohdetuista voimista. Synkät enteet puhuvat kuitenkin omaa kieltään: Talvi on tulossa. 

Valtaistuinpeli on avausosa yhdelle aikamme menestyksekkäimmistä fantasiasarjoista, kirja, joka nosti eeppisen fantasian arvostuksen ylös kuopastaan. Se on yhdistelmä suurta seikkailua ja inhimillistä tragediaa, kertomus kunniasta ja kärsimyksestä, rakkaudesta ja petoksista sekä tasapainottelusta elämän ja kuoleman välillä samalla kun aatelisperheiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa. "Valtaistuinpelissä vaihtoehdot ovat voitto tai kuolema. Välimuotoja ei ole."

Kuten jo otsikkokin tämän kertoo, ei Valtaistuinpelin kanssa tule koettua samaa lievän pettymyksen tunnetta, joka monesti on tuttu vieras lukiessa monien sarjojen alkuperäisteoksia. Orange is the New Black sekä Sinkkuelämää-sarjan kirjaversiot ovat oivia esimerkkejä kirjoista, joilta loistavan filmatisoinnin takia olisi odottanut vähän enemmän. Valtaistuinpeli puolestaan tarjoili juuri sitä, mitä sarjan katsoja on odottanutkin - hyvin kirjoitettua, laadukasta fantasiaa aikuisille.

Martinin hämmentävän yksityiskohtainen maailma pyörryttävän monine henkilöhahmoineen sekä tapahtumineen muodostaa ihan käsittämättömän juonikudelman, joka mielestäni painii samassa sarjassa J. R. Tolkienin teosten kanssa. Lukijaa helpottaakseen kirjailija on esitellyt kaikki useat kymmenet henkilöhahmot erillisessä liitteessä, joka löytyy kirjan lopusta. Itse en sarjan nähneenä joutunut paljoa henkilölistaa tutkimaan, mutta lista on varmasti hyödyllinen niille, jotka sarjaa eivät ole nähneet.

Positiivisesti kirjassa yllätti sarjastakin tuttu kuivahko huumori sekä kiinnostavasti jäsennelty kokonaisuus: lukujen kertoja vaihtelee täten tarjoten huikean määrän rinnakkaistarinoita seurattavaksi. Kirjan pariin oli aina myös helppo palata, kun heti pääsi jyvälle siitä, kenen näkökulmasta juoni parhaillaan etenee.

Ehkä jonkin verran omaa lukumotivaatiotani söi se, että sarja oli tullut jo katsottua ennen kirjaan tarttumista. Päätapahtumat kun ovat suurin piirtein ensimmäiseltä kaudelta vielä tuoreessa muistissa. Pienellä spoilauksen uhallakin kirjaa ja sarjaa tuntemattomille haluaisin myös todeta, että kirjailija ei ole mitenkään erityisen kiintynyt kehenkään henkilöhahmoistaan. Tämän huomaa helposti sympaattisiin hahmoihin helposti kiintyvänä hyvinkin konkreettisesti. Varsinkin sarjan myöhemmissä kausissa/kirjasarjan osissa porukka vaihtuu aika tiheään. Tähän liittyen netissä pyörii ihan loistava meemi - nauran tälle joka kerta!

Arvio: 5 George hei, et anna minulle muutakaan mahdollisuutta. Pilottilasien käytöstä vielä plussaa!

George R. R. Martin, Valtaistuinpeli 1996 (Kustannusosakeyhtiö Kirjava) Suomennos Satu  Hlinovsky

P.S. On kyllä pieni kustantamo osunut varsinaiseen kultasuoneen, omistaja varmaan nauraa matkalla pankkiin joka kerta.

One more scroll

Jatkuva rutiininomainen mobiililaitteiden äärellä roikkuminen vaikuttaa vapaa-ajan viettotapoihin, kuten esimerkiksi lukemisharrastukseen radikaalilla tavalla – vaikka sen myöntäminen kirpaisisi kuinka paljon tahansa. Kyllä, nostan kädet pystyyn ja myönnän, että useimpina iltoina kun olisi aikaa lukea, sorrun helposti sosiaalisen median skrollaustalkoisiin tuhansien muiden sängyssä haukottelevien suomalaisten tavoin.

Ajattelin tarttua ongelmaan tekemällä pieniä muutoksia kotirutiineihini. Sosiaalisella medialla ja mobiilivimpaimilla onkin tästä lähtien pääsy kielletty makuuhuoneeseen, jotta illan viimeiset minuutit tulisi useimmin käytettyä oikeasti sellaisen asian parissa, mikä tuo minulle iloa.

P.S. Tällä hetkellä luvussa George R. R. Martinin järkäle Valtaistuinpeli, joka todennäköisesti on tunnetumpi englanninkielisestä Games of Thrones -nimestään. Lähes 800 sivuinen kirjanmöhkäle ei niin helposti taivukaan "käsilaukkukirjaksi" vaan tätä pitää lukea tukevan pöydän äärellä!

Naisnäkökulmaa vankilaelämästä

Suuren suosion saaneen Netflixin Orange Is the New Black -sarjan innoittamana päätin tilaisuuden koittaessa tarttua myös kirjaan, johon tarina perustuu.

Uranainen, parisuhteessa elävä Piper Kerman ei juuri muistuta sitä levotonta nuorta naista, joka salakuljetti salkullisen huumerahaa kymmenen vuotta sitten. Mutta elämä menee uusiksi, kun Piper tuomitaan 15 kuukaudeksi vankeuteen. 

Hyvän kasvatuksen saanut Piper kohtaa vankilassa naisia kaikista sosiaalisista luokista, ja hänen on opeteltava rangaistuslaitoksen kirjoittamattomat säännöt. Miten Piper selviää? Kuinka poikaystävä, perhe ja työkaverit suhtautuvat? Voiko muiden vankien kanssa ystävystyä? 

Hulvaton ja ajatuksia herättävä tarina tarjoaa harvinaisen näkökulman amerikkalaiseen naisvankilaan.

Tämän teoksen kanssa tuli eteen klassinen elokuvan/tv-sarjan sekä (alkuperäis)teoksen vertailutilanne. Lähtökohdat Piper Kermanin oikeastikin erittäin kiinnostavalle sekä samalla myös yhteiskunnallista keskustelua herättävälle aiheelle oli kieltämättä hieman huterat kun ennakko-odotuksia kirjan lukemiselle loi kirjaan perustuva, paikoitellen suorastaan hulvaton Netflix-draama Orange Is the New Black, joka itseasiassa kipusi korkealle myös omalla katselulistallani.

Hypetetyn sarjan takia kirja ei varmastikaan tunnu monenkaan lukijan mielestä kohoavan samoihin sfääreihin sarjan kanssa, mutta oli kirjassa hyvääkin. Kerman moneen otteeseen kirjassaan kritisoi USA:n vankilajärjestelmän järjettömyyttä, joka varsinkin näin suomalaisena herättää kieltämättä kummastusta. Työikäisestä väestöstä on USA:ssa suljettu vankilaan joka kokonainen prosentti väestöstä, joka yli 300 miljoonan asukkaan maasta on käsittämätön määrä. Kirjaa lukiessa ei kuitenkaan tule sellainen olo, että kirjailija saarnaisi asiasta sormi pystyssä, vaan tuo ajatuksiaan teemasta esille sopivissa kohdissa.

Sarjan nähneenä kirjaa lukiessa hieman tosin hämää se, että tuttuja tapahtumia tai henkilöitä odottaa jatkuvasti saapuvaksi tai tapahtuvaksi. Lisäksi kirjan tyyli on arvatenkin hillitympi kuin aika ajoin suorastaan sekopäiseksi yltyvä Netflix-sarjaversio, joka aiheuttaa aiheettomia pettymyksen tuntemuksia. Kermanilla on kuitenkin sujuva kynä ja hän kirjoittaa vankilaelämän hassuista kuriositeeteista välillä hyvinkin oivaltavasti. Harmi sinänsä, että kirjan filmatisointi on nakertanut hieman pohjaa muutoin oikein kelvosti kirjoitetusta ja aihepiirinsä puolesta erittäinkin kiinnostavasta teoksesta!

Arvio: 2,5 Lue kirja ennen sarjan katsomista.

Piper Kerman, Orange Is the New Black 2014 (Seven). Suomentaja: Oona Timonen

Mietteitä Maria Kallio -romaan(e)ista

Aina silloin tällöin yllätän itseni haahuilemassa kirjaston dekkariosastolla selailemassa Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkareita. Satunnaisen laiskasti niitä olen silloin tällöin lukenutkin - viimeisimpänä lukuun on päässyt Maria Kallio -sarjan neljäs osa, Luminainen.

Kuva lainattu kustantajalta

 Maria Kallion neljäs tapaus Nuuksiossa toimivan naisten terapiakeskuksen johtaja katoaa. Onko Elina Rosberg murhattu? Epäiltyjen listaa johtavat terapiaryhmän osanottajat, joissa riittää ongelmatapauksia lestadiolaisen suurperheen äidistä Vaasankadun seksityöläiseen. Listalle mahtuu myös runoilija Joona Kirstilä, Rosbergin miesystävä, jolla on selvästi jotain salattavaa.

Maria Kallio on siirtynyt Espoon poliisiin ja mennyt naimisiinkin. Hän työskentelee sitkeästi tapauksen kimpussa, oudosta väsymyksestään ja pahoinvoinnistaan piittaamatta. Marian paineita lisää uutinen, että Hullu-Halttunen on karannut vankilasta ja aikoo kostaa hänelle. Onko hänen kohtalonsa sama kuin Elinan - päätyä luminaiseksi Espoon metsiin?

Vaikka Lehtolaisen dekkarit eivät omasta mielestäni kohoakaan ruotsalaisten kanssadekkaristien, kuten Läckbergin ja Jungvistin tasolle, jotain viehättävää (voiko näin sanoa murhatutkimuksista kertovasta kirjasta?) niissä kuitenkin on. Ehkä kyseessä on entisen espoolaisen viehätys tarkkaan kuvaukseen tutuista etelä-espoolaisista lähiöistä. Milloin ollaan Henttaan lumisilla pelloilla, milloin westendiläisessä toimistossa, milloin Nuuksion metsäisissä maisemissa.

Toisaalta kyse voi olla myös nostalgiasta, minkä 90-luvun alkupuolelle sijoittuneet kirjat nostattavat. Aikaan ennen vuosituhannen vaihdetta, älypuhelimia ja laajakaistoja. Jopa Ruoholahden Lepakko odotti vielä purkamistaan. Ihastuttavan yksinkertaista omalla tavallaan, eikö totta?

Luminainen oli perinteinen Maria Kallio -dekkari tarjoamatta sen suurempia yllätyksiä lukijalleen. Laiskahko taustajuoni tosin saa kirjassa hienoisen nykäyksen, kun Kallio alkaa yllättäen odottamaan esikoistaan. Sarjan vakiohahmot jäävät hieman stereotyyppisiksi ja ohuiksi, mutta tämä taitaa dekkareille olla monesti tyypillistäkin.

Luminainen on palkittu Dekkariseuran Vuoden Johtolanka -palkinnolla, joka näkyikin siinä, miten kirjan juoni oli rakennettu. Loppuratkaisussa saattoi olla aavistuksen enemmän twistiä, kun murhaaja ja motiivi pysyivät selviämättä ihan kirjan loppumetreille saakka. Kaiken kaikkiaan Luminainen oli ihan kelpo viihdettä, jonka tosin malttoi laskea käsistään ilman sen suurempia vaikeuksia.

Arvio: 2 Taattua turvariepu-materiaalia niihin hetkiin, kun kaipaa tuttua ja turvallista lukemista.

Leena Lehtolainen: Jäänainen (Tammi) 1996

Onko pakko, jos ei halua?

Tulossa seikkaperäinen tilitys äärimmäisen dilemman tiimoilta - lukeako kirja loppuun, joka tarjoaa tärkeän, uuden näkökulman kiinnostavaan aiheeseen, mutta joka samalla antaa lukijalleen kokovartalopuudutuksen liiallisuuksiin mennellä ankeuden maksimoinnillaan?

Kuva kustantajan sivuilta

 Tällaisia tuntemuksia minussa herätti Pekka Hiltusen teos ISO, jonka olen lievää henkistä väkivaltaa hyväksi käyttäen lukenut loppuun saakka. Asetin itselleni ukaasin, että muita kirjoja ei lueskennella, ennen kuin tämä jo pitkään yöpöydälläni kummitellut nide saatellaan takaisin kirjahyllyn rauhaan.

Anni on 37-vuotias, hyvin fiksu, hyvin lihava ja hyvin terve. Hänellä on yksi ongelma: muu maailma.

"Muistan tarkasti jokaisen ulkonäöstä saamani kohteliaisuuden. Niitä on kuusi."

Annilla on kaksi korkeakoulututkintoa muttei työtä. Anni ei ihaile itseään peilistä eikä kanna painoaan ylpeydellä. Mutta että häntä saisi solvata, työntää syrjään tai paheksua? Se ei taida nyt käydä päinsä. Anni ryhtyy taistoon. Hän on hyvä paasaamaan ja hänen yleisönsä on rajaton, sillä hän keksii sen itse, sängyssään tai Painonhallinta 1 -ryhmän tapaamiseen kävellen.

ISO on väkevä romaani lihavuudesta, häpeästä ja terveystiedosta. Elääkö Anni kuplassa vai onko hän harvinaisen tervejärkinen ihminen?

Kirja kertoo siis 37-vuotiaasta akateemisesti koulutetusta Annista, joka on sekä hyvin lihava, että hyvin terve. Yhtälö on vaikea yhteiskunnassa, jossa lihavista on tullut tämän ajan lainsuojattomia, joita muun yhteiskunnan on yleisen hyvän nimissä mahdollisuus tuomita ilman poikkeuksia. Hiltunen herätteleekin lukijaansa pohtimaan faktatietojen valossa mahdollisuutta, että hyvinkin lihava ihminen voi olla kaikin puolin terve. Yksisilmäisellä, lihavuuden tuomitsevalla yhteiskunnalla on siinä sitten aika paljon sulateltavaa, jota Hiltunen kuvaakin taidokkaasti.

Hiltusen teoksen kohdalla tämä lukemisen vaikeus ei suinkaan ollut se, että kirja olisi ollut jotenkin äärettömän huono. Päin vastoin, nostan hattua kirjailijalle, joka on näin seikkaperäisesti perehtynyt aiheeseensa vieläpä tuoreesta näkökulmasta. Ongelmaksi koin oikeastaan sen, että kirjailija alleviivasi päähenkilön kokemaa ankeutta ja vastoinkäymisiä tarpeettomankin paljon - kurjuutta muistettiin maksimoida siis todellakin ihan jokaisessa juonenkäänteessä. Helsingin Sanomien toimittaja Suvi Aholakin oli kirja-arvostelussaan huomannut saman:

Vaikka kyse on sankaritarinasta, Hiltunen tekee kaikkensa, ettei Annilla menisi liian hyvin. Se vaikuttaa välillä koomiseltakin: jokaista itsetuntoa kohentavaa tapausta seuraa antikliimaksi.

Vaikka teoksen on varmasti haluttu säväyttää lukijaa ajattelemaan, kääntyy se jo hieman itseään vastaan. Hieman hillitympänä ja aavistuksen nopeatempoisena kirjan tärkeä viesti olisi varmasti mennyt yhtä tehokkaasti perille kuitenkaan täysin uuvuttamatta lukijaansa.

Arvio: 2+ Keskustelunavaus tärkeästä aiheesta.

Pekka Hiltunen, Iso, WSOY (2013).

Täydellinen kiteytys

Miete ystäväni kirjanmerkissä teki minuun suuren vaikutuksen. Tätä lukeminen on minustakin parhaimmillaan - arjesta irtautumista, rentoutumista, rauhoittumista. Nyt siis kirja auki ja peitto korviin ihmiset!

Katsahdus krokotiilin keltaisiin silmiin

Kuva: Kustantajan kotisivuilta

Monesti lukemani kirjallisuus edustaa vahvasti tiettyä kategoriaa. Pitkään jatkunut, taannoinen dekkarivaiheeni on tästä hyvä esimerkki. Nuorempana minua milloin puraisi fantasiakärpänen, milloin historialliset rakkausromaanit. Yhteistä näille kausille oli kuitenkin se, että mielenkiinnon kohteena oleva genre edusti voimakkaasti aina tiettyä, fiktiivistä teemaa, joka kuljettaa lukijansa kauas arjen harmaudesta ja ongelmista.

Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät tekee poikkeuksen perinteiseen lukurepertuaariini. Pancolin kirja on kertomus tavallisten pariisilaisten ilon ja draaman täyttämästä elämästä - vaikkakin kirjassa pohditaan sivumennen myös krokotiilifarmin pitämisen haasteita.

Kirjan keskiössä on pariisilainen perhe kolmessa sukupolvessa, jonka jokaisella jäsenellä on elämässä omat haasteensa. Erityiseksi päähenkilöksi nousee kirjan alussa miehensä jättämä Joséphine, jonka kehityskertomuksen ympärille tarina rakentuu.

Joséphine on Pariisissa asuva historiantutkija, jonka mies lähtee nuoremman naisen matkaan. Joséphine jatkaa arkea kahden tyttärensä kanssa ja yrittää pysyä reippaana eron jälkimainingeissa, vaikka itsetunto on koetuksella ja rahahuolet vaivaavat. Joséphinen kaunis ja sosiaalisesti lahjakas sisko Iris on naimisissa rikkaan Philippen kanssa. Iriksen rinnalla Joséphine tuntee itsensä kömpelöksi ja epäonnistuneeksi. Mutta ei Irikselläkään helppoa ole. Hän pelkää miehensä pettävän häntä ja kaipaa elämäänsä uutta sisältöä. Eräillä illalliskutsuilla hän valehtelee vierustoverilleen kirjoittavansa historiallista romaania. Keskustelukumppani innostuu asiasta, ja pian Iris ja Joséphine tekevät sopimuksen, joka muuttaa siskosten suhdetta monellakin tavalla.

Pancolin teos taitaa olla ensikosketukseni ranskalaiseen kirjallisuuteen. Krokotiilin keltaiset silmät on harmitonta, hyvän mielen kirjallisuutta, jossa tarina rönsyilee lukuisten henkilöhahmojen avulla moneen suuntaan. Henkilöhahmoja ja sivujuonia olisi ollut mahdollista jopa rajoittaakin hieman, sillä esimerkiksi häädön saaneiden naapureiden tarina ei vienyt juonta mihinkään suuntaan. Tiedän kyllä, että Joséphinen ja kumppaneiden tarina saa jatkoa Pancolin seuraavassa kirjassa Kilpikonnien hidas valssi, joten on toki mahdollista, että tiettyjä asioita vasta pedataan tässä ensimmäisessä osassa.

Arvio: 4- Sujuvaa kerrontaa itseensä uskomisesta ja vastuun ottamisesta. Rohkaisee minua lukijana tarttumaan jatkossakin realistisempaan kaunokirjallisuuteen. Hieman tiivistetympänä lukukokemus olisi ollut entistäkin antoisampi.

Katherine Pancol, Krokotiilin keltaiset silmät, Bazar (2011). Suomentaja Marja Luoma