Kun suuret sortuvat

 

Walesilainen Billy Williams täyttää 13 vuotta kesäkuussa 1911, astuu aikuisten maailmaan ja jatkaa isänsä työtä kaivoksessa. Muutaman vuoden kuluttua hän liittyy brittiarmeijaan katkaistakseen nuo perintönsä kahleet. Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä kaivosyhtiön omistava englantilainen Earl Fitzherbert rakastuu kauaskantoisin seurauksin taloudenhoitajaansa Etheliin, Billyn isosiskoon.  

Naisten kansalaisoikeuksia ajava Maud Fitzherbert, Earlin omapäinen sisar, puolestaan löytää sydänystävän sujuvasanaisesta Ethelistä ja uskoo tälle elämänsä salaisuuden. Maud on solminut hätäisesti avioliiton saksalaissyntyisen Walter von Ulrichin kanssa, ja jos salaisuus paljastuisi, se johtaisi sukujen välirikkoon ja kansainvälisen tason skandaaliin. Venäjällä pietarilainen tehdastyöläinen Grigori Peshkov pelastaa laittomuuksiin sortuneen nuoremman veljensä Levin. Lev pakenee Yhdysvaltoihin Grigorin passin turvin ja soluttautuu menestyneeseen mafiasukuun.  

Samaan aikaan Grigori taistelee hengestään Venäjän vallankumouksen kurimuksessa. Lev Peshkov huijaa amerikkalaisdiplomaattia Gus Dewaria, jolle tarjoutuu miellyttävä tilaisuus revanssiin, kun hän saa tilaisuuden toimia presidentin harmaana eminenssinä. Euroopassa taistelut jumiutuvat asemasotavaiheeseen ja sotilaat kahlaavat mudan valtaamissa juoksuhaudoissa. Kansakuntien ja pienten ihmisten unelmat sortuvat. Mutta miltä uusi "uljas" maailma näyttääkään, kun tykkien jylinä viimein vaikenee? Säilyttävätkö sydämet uskollisuutensa yli rintamalinjojen?

Ensimmäistä kertaa lähes 900-sivuisen kirjaan, vuosisata-trilogian ensimmäiseen osaan, Kun suuret sortuvat -teokseen tarttuessa kävi mielessä, että onpas kirjailija aikamoiseen kunnianhimoiseen haasteeseen tarttunut. Kirja alkaa vuodesta 1911 ja sivu sivulta kuljettaa lukijansa mukanaan kohti edessä häämöttävää maailmansotaa ja sodan jälkeistä murroskautta Euroopasta.

Vaikka kirja ennen muuta kuvasi maailmansotaa Iso-Britannian näkökulmasta, oli mukana henkilöhahmoja niin USA:sta, Saksasta kuin Venäjältäkin. Yksittäisiä kansakuntia ei kuvattu tarinan konnina, jotka lopulta maksavat teostaan vaan keskiössä olivat ennemminkin yksittäiset henkilöhahmot kaikessa inhimillisyydessään tavoittelemassa parempaa elämää.

Erityisen kiinnostavasti Follett on kuvannut työväenluokan aseman muuttumista vanhojen yhteiskunnallisten ja poliittisten rakenteiden sortuessa. Monien miesten osallistuessa sotaponnisteluihin naisten yhteiskunnallinen rooli ja oikeudet kehittyivät. Naisten oli pian mahdollista vaikuttaa omaan elämäänsä yhteiskunnan aktiivisina toimijoina passiivisen sivustakatsojaroolin sijasta.

Kirjan henkilöhahmot eivät ole mielestäni teoksen parasta antia, sillä päähenkilöt jäivät hieman ennalta-arvattaviksi ja naiiveiksi. Tietynlaista hellämielisyyttä kirjailijan suunnalta myös havaittavissa, sillä - vaikka onnellisten loppujen ystävä olenkin - päättyi kirja kaikkien henkilöiden osalta jopa turhankin onnellisissa merkeissä. En kyllä menisi vannomaan, että olisin ollut yhtään tyytyväisempi jos suosikkihahmoni kirjassa olisivat kokeneet onnettoman lopun, mutta jotenkin tämä ajatus nousi mieleen kirjan loppuessa. Kun suuret sortuvat sisältää myös erittäin runsaasti politikointia, joten jos tämä ei aihepiirinä kiinnosta, kannattaa suosiolla jättää tämä järkäle kirjahyllyyn.

Arvio: 3 1/2 Ensitutustuminen Ken Follettiin poiki uuden kirjavarauksen tekemistä kirjastoon, joten kaiken kaikkiaan positiivisesta kirjailijatuttavuudesta on kyse.

Ken Follett, Kun suuret sortuvat 2011 (WSOY) Suomennos Anu Niroma 

Kun bloggaaja tietokirjaan tarttui

Tänä syksynä olen poikkeuksellisesti innostunut lukemaan pitkästä aikaa tietokirjoja, jonka tiimoilta ajattelin nyt muutaman lauseen kirjoittaa. Luulen, että tietokirjoja kohtaan tuntemani pieni karsastus johtuu ei-niin-kaukana-menneisyydessä kummittelevasta tenttikirjasavotasta, josta piti opiskeluaikana jollain ilveellä selviytyä läpi. Edellä mainitusta syystä myöskään oman alan kirjallisuuteen ei opiskelujen jälkeen ole juuri napannut tarttua.

Oppiminen on kuitenkin kivaa ja sitä itse asiassa kaipaan kouluajoilta. Varmaankin tästä johtuen Helmetistä on tullut puolivahingossa varattua muutamia tietokirjoja ilman tiedostettua "nytpäs alan sivistämään itseäni" motiivia. Voitin jopa ennakkoluuloni inhoamani self-help-kirjallisuuden osalta, joka pääsääntöisesti on mielestäni täyttä roskaa lainaamalla Facebookin operatiivisen johtajan Sheryl Sandbergin kirjoittaman Lean In - Naiset ja menestymisen taito -kirjan. Olen kuullut kirjaa kehuttavan usealtakin taholta, jonka takia päätin antaa sille mahdollisuuden. En ole vielä ehtinyt aloittaa kyseistä opusta, mutta toivottavasti saan sen pian korkattua.

Tällä hetkellä yöpöydällä komeilee kolme tietokirjaa, joista lueskelen iltaisin fiiliksen mukaan ainakin yhtä.

1. Abhijit Banerjee: Poor Economics

Tämä kirja on itselläni vasta alkutekijöissään, mutta kirjassa esimerkiksi pohditaan, miksi köyhä ostaa kännykän, vaikka kaiken järjen mukaan olisi järkevämpää sijoittaa vähät rahat vatsassa kurnivan nälän tyydyttämiseen. Teos tarjoaa kiinnostavan sosioekonomisen näkökulman köyhyyteen ja kulutukseen.

2. Jaakko Hämeen-Anttila & Venla Rossi: Nälästä nautintoihin

Kiinnostavilla kuriositeeteillä höystetty tietokirja ruoan monimerkityksellisyydestä ihmisille. Teos tarjoaa näkökulmia ruoan ja juoman rooliin historiassa kuin ihmisten identiteetin rakentajanakin. Nälästä nautintoihin tarjoaa myös mielenkiintoista knoppitietoa ruokaan liittyen. Esimerkiksi mausteita ei alun perin käytetty ruoassa pilaantuneen maun peittämiseksi niin kuin aikaisemmin ollaan luultu. Sen sijaan mausteet ovat historiassa olleet suurta ylellisyyttä, joihin vain suurimmilla massipäälliköillä on ollut varaa. Suurin osa mausteista on tuotu Eurooppaan arabien kauppatavarana, jotka pitivät monen mausteen alkuperää tarkoituksella salassa, jotta business varakkaan eurooppalaisen väestönosan kanssa jatkuisi vilkkaana.

3. Eva Nilsson, Yusuf M. Mubarak ja Niklas Saxén: Suomen Somalit

Provosoivalla peltomaisemalla koristettu kansi herättää heti ensi hetkestä siivoamaan pölyt omasta somalitietämyksestä. Kirjaa lukiessa tajuaa kaksi asiaa: oma tietämys somalialaisten kulttuurista on oikeastaan aika olematonta. Lisäksi myös alkaa hieman hävettämään omat, ehkä hieman tahattomat vaikka hyvää tarkoittavat ennakkokäsitykset somalialaisista.

Edellä mainittujen havaintojen lisäksi kirja tarjoaa kiinnostavaa faktatietoa Somaliasta, ympäri maailmaa levinneestä diasporasta ja sen merkityksestä sekä dataa maahanmuuton eri aalloista Suomessa. Itse en esimerkiksi tiennyt, että ensimmäinen, 90-luvulla Suomeen saapunut maahanmuuttaja-aalto oli nimen omaan koulutettua somalialaisväestöä, jotka muuttivat maasta parempien tulevaisuuskuvien vuoksi.

 

Top 5 Turvakirjat tässä hei.

Ideaalimiljöö turvakirjasta nauttimiselle

Välillä tulee tarve kaivaa kirjahyllystä lukuun vanha, hiirenkorville luettu suosikkikirja, johon on jossain vaiheessa elämää ihastunut. Tällaisia kirjoja tarttuu välillä mukaan matkan varrelta ja ne monesti edustavatkin vaihtelevia hurahduksia milloin mihinkin genreen. Päässäni sijoitan ne kuuluviksi Turvakirjakategoriaan, joka ovat oikea lääke silloin, kun täysin vieraan kirjan lukemisen aloittamiseen ei riitä energiaa, mutta silti tekisi mieli lukea jotain sellaista, josta taatusti tulee hyvä mieli (sekä usein myös positiivisella tavalla nostalginen fiilis).

On kuitenkin hyvä huomata, että turvakirja ei missään nimessä ole synonyymi Kaikkien Aikojen Parhaille Kirjoille, jotka usein löytyvät kategoriasta maailmankirjallisuuden klassikkoteokset. Nämä Dumasit, Leet, Irwingit ja García Márquesit ovat lukukokemuksena asia erikseen. Turvakirjaksi päätyvät eepokset, jotka ovat jossain vaiheessa elämää tehneet vaikutuksen, mutta jotka eivät ole liian eeppisiä uutta lukukertaa ajatellen.

Omista Turvakirjoistani löytyy usein myös rakkaustarina, mutta ei traagista itken-silmät-päästäni-nyyhkyä. Jännitystäkin saa olla, mutta kuitenkin sellaista, että uskallan lukea kirjaa myös kotona yksin illalla, vaikka ulkona olisi miten pahaenteisen synkkää. Turvakirjat ovat mielellään lähempänä kokoa tiiliskivi, mutta ne ovat silti helppolukuisia, jotta niiden pariin on helppo palata vaikka parin sivun ajan vaikka television mainostauolla tai lyhyellä metromatkalla. Turvakirjat ovat myös parhaimmillaan pokkariversioina, jotta niitä on helppo raahata paikasta toiseen kuin hmm... aitoa turvalelua ainakin.

Turvakirjan reseptistä löytyy siis monesti laadukkaasti luotu fiktiivinen maailma, ripaus oikeanlaista romantiikkaa ja jännitystä, useampi, ahmimalla luettava osa, ja - heh - onnellinen loppu. Kaikki listassa olevat turvakirjat minulta löytyvätkin omasta kirjahyllystäni, joka varmastikin on ollut syy tai seuraus Turvakirjaksi muodostumiselle. Luultavasti itselläni Turvakirjoja löytyy enemmänkin, mutta ainakin nämä löytyvät listaltani.

1 James Herriotin koko tuotanto

Tositapahtumiin pohjautuvat tarinat 1930-1950-luvulle yorkshireläisen eläinlääkärin elämänmenosta ovat monelle varmasti tutumpia kirjoihin pohjautuvan tv-sarjan, Kaikenkarvaiset ystäväni myötä. Tv-sarja ei mielestäni tee oikeutta kirjoille, joihin itse tartuin ensimmäistä kertaa jo ala-asteella. Persoonalliset yorkshiren asukkaat vielä persoonallisempine eläimineen seikkailevat hauskan koskettavissa tarinoissa kaikenlaisten kommellusten saattelemana. Herriotin kirjat ovatkin taattuja hyvän mielen kirjallisuutta kaiken ikäisille ja ehdottomasti itselleni rakkaimpia kirjojani.

Aloita tästä: James Herriot, Kaikenkarvaiset ystäväni

2 Dragonlance-sarja

Dragonlance-sarja on syntymänsä jälkeen kasvanut eeppisiin mittasuhteisiin kirjoiltaan ja myös kirjailijamäärältään. Sarjan ensimmäinen osa Syyshämärän lohikäärmeet ilmestyi jo vuonna 1990 ja uusia kirjoja tietääkseni julkaistaan edelleen. Sarja edustaa perinteistä lohikäärmeitä ja velhoja -fantasiakirjallisuutta ja itse löysin sarjan yläasteikäisenä. Dragonlance sijoittuu Krynnin maailmaan, jota asuttavat niin ihmiset, haltijat, kääpiöt kuin kentitkin. Sarjan alussa unohdetut jumalat ja lohikäärmeet palaavat Krynnin maailmaan, jossa perinteinen hyvän ja pahan välinen taistelu voi alkaa. Luonnollisesti vain pieni joukko sankareita voi estää pahuuden voiton maailmassa, eli kirjoissa on hyvinkin eeppistä menoa fantasian ystävälle.

Dragonlance ei ehkä näin aikuisena tekisi minuun samanlaista vaikutusta kuin teininä, jolloin hamstrasin sarjan teoksia divareista ja huutokaupoista, mutta kyllä sarja edelleen on hyvinkin lukukelpoinen, mikäli fantasia genrenä ylipäätään ikinä on kolahtanut.

Aloita tästä: Margaret Weis & Tracy Hickman: Syyshämärän lohikäärmeet

3 Robin Hobbin koko tuotanto

Robin Hobbin tuotannon löysin reilu parikymppisenä. Fantasiaa Hobbinkin tuotanto pitkälti on, mutta örkkejä & dragoneita -kirjallisuutta kammoksuvillekin se sopii. Vaikka mukana on tiettyjä fantasian elementtejä, kuten taikuutta, ei perinteisen fantasian elementit ole kirjojen keskiössä, vaan paremminkin lisämausteena.

Näkijän taru ja Lordi kultainen -trilogiat kertovat äpäräprinssi Fitz Uljaan tarinan, josta koulutetaan varjoissa toimiva kuninkaan salamurhaaja. Nuoren salamurhaajan tarina on koukuttava, jännittävä ja koskettava samaan aikaan. Harmi vaan, että Hobbilta ei ole käännetty koko tuotantoa. Itse kun laiskuuttani luen mielelläni suomeksi.

Aloita tästä: Robin Hobb: Salamurhaajan oppipoika

4 Scarlettit

Scarlettit - kuten arvata saattaa - kertovat Tuulen viemästä tutun Scarlett O´Haran tarinan. Tai oikeastaan jatkon Tuulen viemälle Scarlettin näkökulmasta. Scarlettin kirjailijana toimi Alexandra Ripley, jonka Margaret Mitchellin perikunta valitsi kirjoittamaan jatkon Tuulen viemälle. Jostain muistan lukeneeni, että jatko-osan kirjoittajaa etsiessä antoi Mitchellin perikunta tarkat ukaasit siitä, mitä kaikkea jatko-osa saa ja ei saa sisältää, jotta se kunnioittaisi Tuulen viemään kantateosta.

Ajan hammas on ehkä hieman nakertanut kirjojen tenhovoimaa, mutta kyllä Scarlettit toimivat viihteenä pari kertaa vuosikymmenessä. Niissä kuitenkin on tavoitettu - ainakin osittain - Tuulen viemää -kirjan viehätys. Ja tietysti näin kirjan hartaana ystävänä kiinnostaa, mitä kirjan sankarittarelle tapahtuu jatkossa.

Aloita tästä: Alexandra Ripley, Scarlett 1

5 Brentit

Modesty Blaisen tekijän, Peter O'Donnellin historiallinen pseudonyymi Madeleine Brent on kirjoittanut 70- ja 80-luvulla joukon historiallisia rakkausromaaneja, jotka ensimmäistä kertaa taisin lukea joskus parikymppisenä. Kirjat sisältävät kaiken, mitä pienen romantiikannälän tyydyttämiseksi tarvitaan: historialliset puitteet, päähenkilölle tapahtuneen tragedian, synkän salaisuuden, joka seuraa päähenkilöä, Ihanan Miehen (joka useimmiten paljastuu pahikseksi) sekä Pahaenteisen Synkän Miehen, joka puolestaan usein paljastuukin Oikeasti Ihanaksi Mieheksi, joka on yrittänyt suojella sankaritarta suurelta pahalta.

Edellä luetellut ominaisuudet pätevät myös moniin muihin historiallisiin rakkausromaaneihin, mutta Brent on maustanut perinteistä rakkausromaanikuviota vielä lisäämällä juoneen eksotiikkaa. Milloin ollaan Nepalin vuoristossa, milloin kiertävän sirkuksen matkassa. Kirjojen lopussa päähenkilö paljastuu aina Intian prinsessaksi, kartanon neidiksi tai suuren perinnön omistajaksi.

Houkuttelevaa, eikö? Kaikesta edellä mainitusta kehkeytyy oiva tiiliskivellinen viihdettä akuuttiin romantiikannälkään.

Aloita vaikka tästä: Madeleine Brent, Caterina, Kalastajan tytär

Kirjadarra

Uh, tällainen olo on Ernest Clinen sekopäisen Ready Player One -kirjan jälkeen, joka kaikessa sekopäisyydessään oli sangen viihdyttävä ja omaperäinen. Tarkempaa analyysiä luvassa kirjakankkusen hellittäessä.

Tuulen varjo

Kaipaatko sukellusta todellisuudesta hyvin kirjoitetun fiktion pariin? Hyvä! Niin minäkin. Siksi luinkin lomareissulla Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon. Ostaa pätkäytin koko trilogian Suomalaisen kirjakaupan pokkarialesta kesäpäiviä ajatellen - tosin mielikuvissani kirjan kanssa lomalla vietetyt päivät olisivat muutaman asteen toteutunutta lämpötilaa helteisempiä.

Kuva lainattu

Barcelonan vanhan kaupungin sydämessä on salaperäinen ”Kadonneiden kirjojen hautausmaa”. Sinne kirjakauppiasisä vie kymmenvuotiaan poikansa Danielin ja antaa hänen valita itselleen kirjan. Käsiin osuu Tuulen varjo, jonka kirjoittaja on kadonnut mystisesti, kenties murhattu. Yli vuosikymmenen ajan Daniel seuraa kirjailijan jälkiä läpi rakkauden, väkivallan, ystävyyden ja petoksen labyrintin. Sitten Caraxin salaperäinen tarina alkaa toistua Danielin omassa elämässä.

Kirjan myötä pääsee sukeltamaan barcelonalaiseen elämänmenoon 40- ja 50-luvulla. Kirjakauppias ja hänen pieni poikansa elelevät kahdestaan ja saavat ohuen leipänsä käytettyjä kirjoja myymällä. (Mikäköhän siinä muuten on, että jos halutaan alleviivata tietynlaista lapsipäähenkilön kurjuutta, niin äidittömyys on aina yksi vakiotapa).

Henkilöhahmoista oma ehdoton suosikkini oli Siempren kirjakaupan optimistinen opportunistipalkollinen ja päähenkilön ystävä Fermín Romero de Torres, jolle on selkeästi tarinassa sälytetty hauskan sivuhahmon rooli. Myös muut hahmot, kuten kirjan minä-kertojana toimiva Daniel on henkilöhahmona kiinnostava, vaikkei kovin omaperäinen hahmo olekaan. Ehkä Danielin isästä puuttuu hieman tietynlaista särmää - voi tosin olla, että kirjailija on halunnut tasaisemman henkilöhahmon tasapainottamaan henkilöhahmojen välisiä dynamiikkoja. Kaikenkarvaisia sivuhenkilöitä kirjassa on sokeista kaunottarista naiseksi satunnaisesti pukeutuvaan kelloseppiin. Kirjan pahiksena toimii komissaario Fumero, jota lukijan on lupa varauksetta inhota hahmon ensi esiintymisestä saakka.

Tuulen varjossa on mielestäni läsnä samanlaista maagista realismia, kuin Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyydessä tai Pat Conroyn Vuorovetten prinssissä. Molemmat lukeutuvat itseasiassa kaikkien aikojen suosikkikirjoihini, mutta olen uskaltanut lukea kirjat vain kerran. Ehkä pelkään, että ajan hammas on päässyt puremaan lempikirjoihini, enkä ehkä löytäisikään niistä enää samaa tunnelmaa.

Voisin vain todeta, että kirjailijan käyttämä kieltä oli todella nautinnollista lukea, mutta tuntuu, että tämä on varsin latteasti todettu - mielestäni nimittäin monien kirjojen kielestä voidaan löytää puolia, jotka tekevät niistä miellyttävän lukukokemuksen. Esimerkiksi George R. R. Martinin kirjojen kielen yksityiskohtaisuus ja juonen monipolvisuus on minusta huikeasti toteutettua. Ruiz Zafónin käyttämä kieli kuitenkin painii mielestäni samassa sarjassa Markus Zusakin Kirjavaras-teoksen kanssa, jota lukiessani vuorotellen hihittelin ja huokailin ihastuneena taitaville kielikuville (Kirjavaras-arvosteluun voi tutustua tästä). Mikään ei kyllä veda vertoja hyvin kirjoitetun tekstin tuomalle fiilikselle!

Olisin ennalta arvellut, että Tuulen varjon juoni olisi ollut ennalta-arvattavampi ja ehkä hieman nuorempaa lukijakuntaa kosiskeleva mysteeritarina. Juoni pääsi kuitenkin yllättämään positiivisesti. Jännite kasvoi juonen edetessä, eikä kirjan lopputulema ollut niin itsestään selvä kuin ehkä alkuun ajattelin.

Yksi kirjan pohjaviesteistä oli mielestäni se, että kirja on aina enemmän kuin sanojensa summa, sillä se saattaa muovata lukijansa elämää enemmän, kuin voisi ikinä ajatella. Tällaisena "lukeminen kannattaa aina" -ihmisenä tällainen viesti lämmittää aina sydäntä!

Arvio: 4 1/2 Tätä kirjaa voi lämpimästi suositella lähes kenelle tahansa lukutaitoiselle.

Carlos Ruiz Zafón, Tuulen varjo 2001 (Seven) Suomennos Tarja Härkönen

Muurien kätköissä

Ennen kesälomalle lähtöä tuli lukaistua välipalana ruotsalaisen dekkaristin, Mari Jungstedtin Muurien kätköissä -nimisen teoksen. Olen Jungstedtin kirjoista lukenut useammankin ja mielestäni ne edustavat Camilla Läckbergin dekkareiden tavoin tyypillistä ruotsalaista dekkarimeininkiä.

Olen lukenut molempia kirjailijoita ristiin rastiin ja totuuden nimissä on sanottava, että en edes aina muista, kumpi kirjailija kirjoittaa kumpaa sarjaa. Jungstedtin sarja kun sijoittuu Gotlantiin siinä missä Läckbergin ruotsalaiseen Fjällbackan pikkukaupunkiin. Kirjoissa toilailevat henkilöhahmotkin ovat pitkälti saman henkisiä, sympaattisia pikkukaupungin poliiseja. Molemmat kirjailijat käyttävät myös runsaasti aikasiirtymiä juonen rakentamisessa. Välillä ollaan nykyajassa, välillä 50-luvulla tai vaikka 1800-luvun lopussa.

Yhtä kaikki molempien kirjailijoiden kirjat uppoavat varsinkin helppona kesälukemisena, jolloin ei ole halua tai tarvetta lukea haastavampaa kirjallisuutta. Samasta syystä tartuin myös Jungstedtin Muurien kätköissä -kirjaan gradurupeaman päätteeksi.

Kuva kustantajan sivuilta

Talviuneen vaipuneen Visbyn herättää muurilla riippuva taidekauppiaan ruumis.
Taidekauppias Egon Wallin löytyy murhattuna keskeltä talveen hiljentynyttä Visbytä: hänen ruumiinsa roikkuu kaupunginmuurin portinpielessä. Wallin on murhaa edeltävänä iltana juhlinut menestyksekkäitä avajaisia. Salassa taidekauppias on kuitenkin suunnitellut jättävänsä galleriansa, 20 vuotta kestäneen avioliittonsa ja koko Gotlannin taakseen. Rikoskomisario Anders Knutas määrätään murhatutkinnan johtoon.  

Kun Nils Dardelin maalaus “Dandyn kuolema” katoaa taidemuseosta Tukholmassa, löytyy yhteys gotlantilaisen taidekauppiaan murhan ja tukholmalaisen taidemaailman välille. Tv-toimittaja Johan Berg uskoo pääsevänsä eleganteissa taidegallerioissa liikkuvan murhaajan jäljille omin päin. Myös Johanin yksityiselämässä riittää jännitettä: hän on juuri tullut isäksi. Lapsen syntymän myötä olisi vihdoinkin päätettävä, kuinka hänen ja Emma Winarvenin myrskyisälle suhteelle oikein käy. 

 Kirja antaa sitä, mitä takakannen teksti lupaakin: perinteisen murhamysteerin, joka selviää pala palalta kirjan edetessä. Neljäs Jungstedtin kirja ei tarjoile yllätyksiä, eikä se muutenkaan ole erityisen oivaltava, vaikka sen ottaakin lukuun. Tämän kirja-arvostelun vaatimaton pituuskin kertoo omaa kieltään siitä, että kirja ei juuri herätä ajatuksia suuntaan taikka toiseen, vaikka se ihan luettava olikin.

Arvio: 2 1/2 Vaniljajäätelöä, ihan ok nauttia muiden makujen puuttuessa.

Mari Jungstedt, Muurien kätköissä 2006 (Seven) Suomennos Leena Peltomaa

Elämää gradun jälkeen ja kolmen kirjan kootut ajatukset

Huh, mikä kevät! Gradun pakettiin laittaminen on kieltämättä aikaa vievää hommaa - varsinkin, kun sen tekeminen jätetään viimeisille kuukausille ennen opinto-oikeuden loppumista. Nyt homma on niin sanotusti taputeltu ja jatkossa aikaa liikenee enemmän myös muulle ajanvietteelle.

Kiivastahtisesta keväästä huolimatta olen raapinut jostain aikaa muutaman kirjan lukemiselle. Sisäistä, fantasiakirjallisuudesta pitävää teini-ikäistä hellin kahlaamalla läpi Cassandra Claren Luukaupungin. Bestseller-listalta puolestaan lukuun pääsi Gillian Flynnin Kiltti tyttö, jolle lämpenin toden teolla epäluulojeni hälvenemisen jälkeen. Viimeisimpänä otin lukuun kanakeittoa sielulle -osastoa edustavan Katherine Pancolin Kilpikonnien hidas valssi -teoksen.

Kuva lainattu kustantajan sivuilta

Luukaupungille päätin antaa mahdollisuuden vanhojen hyvien fantasiakirja-aikojen lisäksi myös takakannen lupauksella, jonka mukaan Houkutus-sarjan luoja Stephenie Meyer olisi sarjan suuri ihailija. Vampyyrivillityksen uuden tulemisen aikaansaaneen Meyerin kirjat on tullut nuorempana luettua useampaan kertaan, joten ajattelin antaa myös Clarelle mahdollisuuden.

"Kaikki myytit ovat totta", Jace sanoi. Clary tunsi väristyksen selkäpiissään.15-vuotias Clary Fray joutuu outojen tapahtumien todistajaksi, kun nuori poika surmataan newyorkilaisella klubilla. Clary huomaa näkevänsä asioita, joita muut eivät näe. Nuoren newyorkilaiskirjailijan Cassandra Claren koukuttava esikoissarja löysi heti ilmestyttyään laajan fanikunnan. Sarjan suurimpiin ihailijoihin lukeutuu Houkutus-sarjan kirjoittaja Stephenie Meyer. 

Luukaupungista kuitenkin jäi puuttumaan se jokin, mikä on Meyerin vampyyrikirjoissa sekä esimerkiksi Suzanne Collinsin Nälkäpeli-sarjassa on vahvasti läsnä. En tiedä, onko kyseessä mahdollisesti lukijan vanheneminen kypsyminen vai onko vain niin, että Meyer osaa taitavammin punoa realistisuutta ja fantasiaa yhdistävää kerrontaa. Kirjoitustyyli oli mielestäni sangen keskinkertaista, kuten kirja kaikin puolin oli muutenkin: hieman mitään sanomatonta tusinaviihdettä joka toki viihdyttää, mutta tuskin tarjoaisi yhtään enempää toisellakaan lukukerralla (...paitsi mahdollisesti ostamani jatko-osan muodossa, jonka jossain mielenhäiriössä poistin Suomalaisen alesta...oopsie!).

Arvio: 2+ Keskinkertaista ja hieman yhdentekevää aivot narikkaan -osastoa.

Cassandra Clare, Luukaupunki, Varjojen kaupungit 1 2007 (Seven) Suomennos Terhi Leskinen

Luukaupungista poiketen Gillian Flynnin Kiltti tyttö puolestaan pääsi yllättämään positiivisesti. Olen lykännyt kirjan lukemista yksinkertaisesti siitä syystä, että minun oli vaikeuksia virittäytyä lukemaan dekkaria, jonka juoni vaikuttaa takakannen perusteella todella - no, mielikuvituksettomalta.



Kuva lainattu kustantajan sivuilta.
 

On Nickin ja Amyn häiden viides vuosipäivä, ja Amy on kadonnut. Heidän hulppean vuokratalonsa olohuoneessa on merkkejä kamppailusta. Nick jää kiinni ensin yhdestä, sitten toisesta valheesta, ja pian koko Carthagen pikkukaupunki on vakuuttunut siitä, että tämä on murhannut vaimonsa. Amyn päiväkirjojen valossa tämä ei olisi mitenkään yllättävää; ne piirtävät muotokuvan neuroottisesta täydellisyydentavoittelijasta, joka pelkää miestään. Mutta kumman tarinaa on oikein uskominen - Nickin vai Amyn? Vai valehtelevatko molemmat? 

Kiltti tyttö on pirullinen, koukuttava, älykäs ja synkän hauskuttava trilleri, jonka kaltaista et ole ennen lukenut. Se on myös karmivan tarkkanäköinen kuvaus toimimattomasta avioliitosta. Flynnin kolmas romaani on ollut Yhdysvalloissa vuoden 2012 tapaus, jota on myyty yli 1,5 miljoonaa kappaletta.

Kaksi seikkaa tekevät Kiltistä tytöstä todella mainion lukukokemuksen. Ensinnäkin kielenkäyttö on kirjassa täysin omaa luokkaansa. Huudahtelin suorastaan ihastuksesta Flynnin taidokkaan kirjoitustyylin lumoamana. Toiseksi Flynnille pitää antaa tunnustusta nerokkaan juonen punomisesta, jota kerrotaan vuorotellen Nickin ja kadonneen Amyn näkökulmasta. Kirjan alussa lukijalle annetaan Amyn katoamisen motiivi ja syyllinen suorastaan hopealautasella tarjoiltuna. "Niin tietenkin" toteaa lukija. Muutaman luvun jälkeen lukija alkaa epäröimään. "Mitäpä jos katoamiselle on sittenkin joku toinen selitys?" lukija pohtii. Viimeistään kirjan puolen välin jälkeen lukija ei ole varma enää mistään - paitsi siitä, että ymmärtää nyt, miksi Kiltti tyttö on New York Times Bestseller -listalla keikkunut.

Arvio: 3,5 Erilainen, mainio dekkari. Yllättää viimeisille sivuille saakka.

Gillian Flynn, Kiltti tyttö,  2012 (Bon) Suomennos Terhi Kuusisto

Viimeisimpänä olen lukenut Katherine Pancolin Kilpikonnien hidas valssi -kirjan, joka on jatko-osa ah, niin mainiolle Krokotiilin keltaiset silmät -teokselle.

Kuva lainattu kustantajan sivuilta

Romaanissa Krokotiilin keltaiset silmät saimme tutustua Joséphineen, keski-ikäiseen historiantutkijaan, joka totuttelee avioeron jälkeiseen elämään ja itsenäisyyteen. Jatko-osassa Kilpikonnien hidas valssi Joséphine on ensimmäisen menestysromaaninsa julkaissut kirjailija. Hän on löytänyt oman tapansa elää: hän kirjoittaa, tekee töitä, miettii rakkausasioitaan ja kohtaa arjen päivä kerrallaan. Esikoinen Hortense tavoittelee muotiuraa Lontoossa, kuopus Zoey puolestaan on tullut murrosikään. Joséphine on muuttanut poroporvarilliselle asuinalueelle, jonka rauhan rikkoo naapurustoon iskevä sarjamurhaaja. Myös Joséphine yritetään tappaa. Kuka kumma on tuo mies, ja miksi hän haluaa murhata Joséphinen? Ja mitä merkitsee se, että Joséphine on näkevinään ihmisvilinässä edesmenneen exmiehensä Antoinen?

Erikoista Pancolin kirjoille on se, että niitä on todella vaikea lokeroida kuuluvaksi mihinkään selkeään genreen. Tavallaan kirjat ovat kertomuksia erään pariisilaisen perheen ja heidän sukulaistensa ja ystäviensä elämästä iloineen ja suruineen, mutta realistisuutta niissä ei pyritä tavoittelemaan. Kirjan antisankarimainen, kiltti, mutta samalla sympaattinen päähenkilö toikkaroi epävarmana läpi kirjan. Lukijan näkökulmasta Joséphinen avuttomuus ja naiiviuus on välillä ärsyttävää, sillä tuntuu siltä, että henkilöhahmo ei juuri kirjojen edetessä kehity muiden hahmojen tavoin, vaan vääntelee luvusta toiseen epävarmana käsiään.

Kirjassa on hykerryttävää hulluutta ja magiaa, jota lukija kohtaa muun muassa filosofisen yksivuotiaan, jazzista pitävän kulkukoiran ja noituuden muodossa. Sarjamurhaaja-juoni kirjassa tuntuu tosin hieman päälleliimatulta - tarina olisi mielestäni kantanut läpi kirjan ilman murhamysteeriä ja samalla teosta olisi voitu keventää parilla sadalla sivulla. Nyt vajaan 800 sivun mötkäle on aikamoinen haaste lukijalle.

Arvio: 4+ Odotettu paluu Cortézin perheen sekopäiseen maailmaan. Lisää kiitos.

Katherine Pancol, Kilpikonnien hidas valssi  2012 (Bazar Kustannus) Suomennos Lotta Toivanen

Mummoenergiaa ja potenssi-innovaatioita

Kuva lainattu kustantajan sivuilta

Valtaistuinpelin luku-urakasta toipuneena lukaisin nopeana välipalana pari kuukautta kirjahyllyssä kummitelleen Karin Brunk Holmquistin Pienen potenssipuodin.

Kahdeksaakymmentä ikävuotta lähestyvät vanhapiikasiskokset Tilda ja Elida asuvat yhdessä synnyinkodissaan pienessä ruotsalaisessa kylässä. Heidän elämänsä on rauhallista ja mukavaa, samanlaista kuin aina. Tilanteeseen tulee muutos, kun naapuritaloon muuttaa uusi asukas. Siskokset tutustuvat uuteen naapuriinsa ja saavat tältä oivallisen idean. Keksittyään sattumalta toimivan potenssilääkkeen reseptin vanhat neidit panevat pystyyn postimyyntifirman

Mummosiskosten elämästä kertovan kirjan juoni etenee verkkaisesti, mutta tämä sopii kummallisen hyvin kahdesta vanhasta ihmisestä kertovaan tarinaan, jossa päähenkilöillä on kaikkea muuta kuin kiire. Tekstistä voi suorastaan aistia läpi kaappikellon raksutuksen, tassista ryystetyn kahvin ja vanhan talon tunnelman. Kirjan kuiva mummohuumori ilahduttaa lukijaansa säännöllisin väliajoin.

Vanhuutta kirjassa kuvataan välillä hyvinkin kaunistelematta, suorastaan krouvilla tavalla. Kiinnitin erityisesti huomiota siihen, että varsinkin ulkohuussiin sijoittuvia tapahtumia sekä iän mukanaan tuomia kremppoja, kuten peräpukamia ja tekohammastarinoita kirjassa oli runsaasti. Lieneekö tämä ollut kirjailijan tehokeinoja alleviivata sitä, minkälaista elämä ehtoopuolen popparina lienee.

Fyysisten vanhuuteen liittyvien asioiden lisäksi Brunk Holmquist kuvaa mielestäni hyvin iäkkäämpien ihmisten sielunelämää kuluttamiskeskeisessä yhteiskunnassa. Rivien välistä on suorastaan aistittavissa kannanotto kertakäyttökulttuuria ja jatkuvaa uusien asioiden ostamista vastaan. Miksi ostaa uudet alushousut tai pyhämekko, kun vanhatkin ajavat vielä asiansa? Kuinka ylelliseltä ja modernilta uusi plyysinen vessan matto ja pöntönsuojus tuntuukaan vasta rakennetussa sisävessassa? Edellä mainitun kaltaisia ajatuksia kuluttamisesta pitäisi kaikkien pysähtyä miettimään aina silloin tällöin.

Arvio: 3 Hyvän mielen kirja niihin hetkiin, kun tekee mieli lukea jostain muusta kuin seksistä ja väkivallasta.

Karin Brunk Holmquist: Pieni potenssipuoti (2011) Bazar Kustannus. Suomennos Raija Rintamäki

Valtaistuinpeli ei kalpene vertailussa

Kuva lainattu Wikipediasta

Pitkästä aikaa sain päätettyä hieman massiivisemman lukukokemuksen, eli George R. R. Martinin Valtaistuinpelin. Tutumpi tämä lienee monille HBO:n menestyssarjana Games of Thronesina, joka on villinnyt ympäri maailmaa niin fantasian kuin ei-fantasian ystävät. 700-sivuista järkälettä onkin tullut sulateltua joulusta lähtien...

Vuosia kestänyt kesä on päättymässä, kun kuningas Robert Baratheon saapuu pohjoiseen Talvivaaraan tapaamaan vanhaa ystäväänsä lordi Eddard Starkia ja tarjoaa tälle valtakunnan vaikutusvaltaisinta virkaa. Viran edellinen haltija koki ennenaikaisen kuoleman, ja lordi Eddard päättää ottaa tapauksesta selvää. Starkit ovat karua ja omissa oloissaan viihtyvää sukua, mutta nyt he ajautuvat mukaan valtakunnan poliittiseen vehkeilyyn. 

Samaan aikaan meren takana maanpaossa olevat hullun lohikäärmekuningas Targaryenin perilliset suunnittelevat paluuta isänsä valtaistuimelle. Vanhat kaunat ajavat valtakuntaa kohti sekasortoa ja sisällissotaa, ja vain harvat katsovat omaa miekanvarttaan pidemmälle. Etelän lämmössä on helppo olla uskomatta kertomuksiin valtakuntaa pohjoisessa rajoittavan Muurin takana heräävistä unohdetuista voimista. Synkät enteet puhuvat kuitenkin omaa kieltään: Talvi on tulossa. 

Valtaistuinpeli on avausosa yhdelle aikamme menestyksekkäimmistä fantasiasarjoista, kirja, joka nosti eeppisen fantasian arvostuksen ylös kuopastaan. Se on yhdistelmä suurta seikkailua ja inhimillistä tragediaa, kertomus kunniasta ja kärsimyksestä, rakkaudesta ja petoksista sekä tasapainottelusta elämän ja kuoleman välillä samalla kun aatelisperheiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa. "Valtaistuinpelissä vaihtoehdot ovat voitto tai kuolema. Välimuotoja ei ole."

Kuten jo otsikkokin tämän kertoo, ei Valtaistuinpelin kanssa tule koettua samaa lievän pettymyksen tunnetta, joka monesti on tuttu vieras lukiessa monien sarjojen alkuperäisteoksia. Orange is the New Black sekä Sinkkuelämää-sarjan kirjaversiot ovat oivia esimerkkejä kirjoista, joilta loistavan filmatisoinnin takia olisi odottanut vähän enemmän. Valtaistuinpeli puolestaan tarjoili juuri sitä, mitä sarjan katsoja on odottanutkin - hyvin kirjoitettua, laadukasta fantasiaa aikuisille.

Martinin hämmentävän yksityiskohtainen maailma pyörryttävän monine henkilöhahmoineen sekä tapahtumineen muodostaa ihan käsittämättömän juonikudelman, joka mielestäni painii samassa sarjassa J. R. Tolkienin teosten kanssa. Lukijaa helpottaakseen kirjailija on esitellyt kaikki useat kymmenet henkilöhahmot erillisessä liitteessä, joka löytyy kirjan lopusta. Itse en sarjan nähneenä joutunut paljoa henkilölistaa tutkimaan, mutta lista on varmasti hyödyllinen niille, jotka sarjaa eivät ole nähneet.

Positiivisesti kirjassa yllätti sarjastakin tuttu kuivahko huumori sekä kiinnostavasti jäsennelty kokonaisuus: lukujen kertoja vaihtelee täten tarjoten huikean määrän rinnakkaistarinoita seurattavaksi. Kirjan pariin oli aina myös helppo palata, kun heti pääsi jyvälle siitä, kenen näkökulmasta juoni parhaillaan etenee.

Ehkä jonkin verran omaa lukumotivaatiotani söi se, että sarja oli tullut jo katsottua ennen kirjaan tarttumista. Päätapahtumat kun ovat suurin piirtein ensimmäiseltä kaudelta vielä tuoreessa muistissa. Pienellä spoilauksen uhallakin kirjaa ja sarjaa tuntemattomille haluaisin myös todeta, että kirjailija ei ole mitenkään erityisen kiintynyt kehenkään henkilöhahmoistaan. Tämän huomaa helposti sympaattisiin hahmoihin helposti kiintyvänä hyvinkin konkreettisesti. Varsinkin sarjan myöhemmissä kausissa/kirjasarjan osissa porukka vaihtuu aika tiheään. Tähän liittyen netissä pyörii ihan loistava meemi - nauran tälle joka kerta!

Arvio: 5 George hei, et anna minulle muutakaan mahdollisuutta. Pilottilasien käytöstä vielä plussaa!

George R. R. Martin, Valtaistuinpeli 1996 (Kustannusosakeyhtiö Kirjava) Suomennos Satu  Hlinovsky

P.S. On kyllä pieni kustantamo osunut varsinaiseen kultasuoneen, omistaja varmaan nauraa matkalla pankkiin joka kerta.

One more scroll

Jatkuva rutiininomainen mobiililaitteiden äärellä roikkuminen vaikuttaa vapaa-ajan viettotapoihin, kuten esimerkiksi lukemisharrastukseen radikaalilla tavalla – vaikka sen myöntäminen kirpaisisi kuinka paljon tahansa. Kyllä, nostan kädet pystyyn ja myönnän, että useimpina iltoina kun olisi aikaa lukea, sorrun helposti sosiaalisen median skrollaustalkoisiin tuhansien muiden sängyssä haukottelevien suomalaisten tavoin.

Ajattelin tarttua ongelmaan tekemällä pieniä muutoksia kotirutiineihini. Sosiaalisella medialla ja mobiilivimpaimilla onkin tästä lähtien pääsy kielletty makuuhuoneeseen, jotta illan viimeiset minuutit tulisi useimmin käytettyä oikeasti sellaisen asian parissa, mikä tuo minulle iloa.

P.S. Tällä hetkellä luvussa George R. R. Martinin järkäle Valtaistuinpeli, joka todennäköisesti on tunnetumpi englanninkielisestä Games of Thrones -nimestään. Lähes 800 sivuinen kirjanmöhkäle ei niin helposti taivukaan "käsilaukkukirjaksi" vaan tätä pitää lukea tukevan pöydän äärellä!

Naisnäkökulmaa vankilaelämästä

Suuren suosion saaneen Netflixin Orange Is the New Black -sarjan innoittamana päätin tilaisuuden koittaessa tarttua myös kirjaan, johon tarina perustuu.

Uranainen, parisuhteessa elävä Piper Kerman ei juuri muistuta sitä levotonta nuorta naista, joka salakuljetti salkullisen huumerahaa kymmenen vuotta sitten. Mutta elämä menee uusiksi, kun Piper tuomitaan 15 kuukaudeksi vankeuteen. 

Hyvän kasvatuksen saanut Piper kohtaa vankilassa naisia kaikista sosiaalisista luokista, ja hänen on opeteltava rangaistuslaitoksen kirjoittamattomat säännöt. Miten Piper selviää? Kuinka poikaystävä, perhe ja työkaverit suhtautuvat? Voiko muiden vankien kanssa ystävystyä? 

Hulvaton ja ajatuksia herättävä tarina tarjoaa harvinaisen näkökulman amerikkalaiseen naisvankilaan.

Tämän teoksen kanssa tuli eteen klassinen elokuvan/tv-sarjan sekä (alkuperäis)teoksen vertailutilanne. Lähtökohdat Piper Kermanin oikeastikin erittäin kiinnostavalle sekä samalla myös yhteiskunnallista keskustelua herättävälle aiheelle oli kieltämättä hieman huterat kun ennakko-odotuksia kirjan lukemiselle loi kirjaan perustuva, paikoitellen suorastaan hulvaton Netflix-draama Orange Is the New Black, joka itseasiassa kipusi korkealle myös omalla katselulistallani.

Hypetetyn sarjan takia kirja ei varmastikaan tunnu monenkaan lukijan mielestä kohoavan samoihin sfääreihin sarjan kanssa, mutta oli kirjassa hyvääkin. Kerman moneen otteeseen kirjassaan kritisoi USA:n vankilajärjestelmän järjettömyyttä, joka varsinkin näin suomalaisena herättää kieltämättä kummastusta. Työikäisestä väestöstä on USA:ssa suljettu vankilaan joka kokonainen prosentti väestöstä, joka yli 300 miljoonan asukkaan maasta on käsittämätön määrä. Kirjaa lukiessa ei kuitenkaan tule sellainen olo, että kirjailija saarnaisi asiasta sormi pystyssä, vaan tuo ajatuksiaan teemasta esille sopivissa kohdissa.

Sarjan nähneenä kirjaa lukiessa hieman tosin hämää se, että tuttuja tapahtumia tai henkilöitä odottaa jatkuvasti saapuvaksi tai tapahtuvaksi. Lisäksi kirjan tyyli on arvatenkin hillitympi kuin aika ajoin suorastaan sekopäiseksi yltyvä Netflix-sarjaversio, joka aiheuttaa aiheettomia pettymyksen tuntemuksia. Kermanilla on kuitenkin sujuva kynä ja hän kirjoittaa vankilaelämän hassuista kuriositeeteista välillä hyvinkin oivaltavasti. Harmi sinänsä, että kirjan filmatisointi on nakertanut hieman pohjaa muutoin oikein kelvosti kirjoitetusta ja aihepiirinsä puolesta erittäinkin kiinnostavasta teoksesta!

Arvio: 2,5 Lue kirja ennen sarjan katsomista.

Piper Kerman, Orange Is the New Black 2014 (Seven). Suomentaja: Oona Timonen