Anna anteeksi Markus Zusak...

...että en ole lukenut kirjaasi aikaisemmin.

Välillä kohdalle osuu täydellinen lukunautinto, suoranainen lukukokemusten neliapila. Erityisen nautinnollisia tällaiset kokemukset ovat silloin, kun ne osuvat kohdalle hieman yllättäen. Näin pääsi käymään Markus Zusakin Kirjavarkaan kanssa.

Natsi-Saksa toisen maailmansodan keskellä. Kuolema, tarinamme lempeä kertoja, ei ole koskaan ollut kiireisempi. Hän kohtaa yhdeksänvuotiaan Liesel Memingerin ensimmäisen kerran valkeana talvipäivänä 1939 saapuessaan noutamaan tämän pienen veljen sielua. Sota pakottaa kuoleman seuraamaan Lieselin elämää myöhemmin kasvatuskodissa Münchenin lähellä. Pommisuojassa Liesel lukee varastettuja tarinoita naapureilleen ja kellariin piilotetulle juutalaismiehelle. Ja jossakin pisteiden ja niitä seuraavien isojen kirjainten välissä näkyy pilkahdus taivasta ja toivoa.

Tartuin kirjaan aavistuksenomaisen velvollisuudentunnon siivittämänä, sillä omasta hyllystäni löytynyt pokkari oli odottanut lukemista pitkälti jo toista vuotta (kirjoitinkin omituisesta tavastani ostaa ja pantata kirjoja täällä).  Myös tänä vuonna julkaistu suuren budjetin Kirjavaras-elokuva puolsi ajatusta siitä, että ei tämä kirja nyt ainakaan ihan täysi susi voi olla.

Anne Frankin päiväkirjan lukeneena odotin Kirjavaras-kirjan automaattisesti tarjoilevan samaa, eli sanojen läpi maailmaa katsovan nuoren tytön tuntoja natsi-Saksan varjostamassa Euroopassa. Ja niinhän se tarjoilikin, Euroopassa juutalaisvainon siivittävämän elämän kuvaamisen osalta. Monilta muilta osin kirja oli kuitenkin täysin ainutlaatuinen.

Ensinnäkin, kirjan kertojana toimi kuolema, joka toisen maailmansodan aikana pyyhälsi ympäri Eurooppaa kiireisempänä kuin koskaan. Kuolema esiintyi kirjassa lähes inhimillisenä hahmona, joka väsymättä ja kunnialla suorittaa velvollisuuttaan kuolevien sieluja hellästi noutavana tuonelan lähettiläänä. Oman mausteen tuo kuoleman suorastaan hykerryttävät huomiot yksittäisistä ihmisistä, ilmiöistä tai mikseipä oikestaan koko ihmiskunnasta. Kuolema myös avuliaasti tarjoilee lukijalle selvennystä milloin saksankielisen termin oikeaoppisesta käännöksestä ja milloin kenenkin ihmishahmon perimmäisistä luonteenpiirteistä. Tässä esimerkkinä kuoleman tarkennuksia eräästä kirjan päähenkilöstä:

 * * * TIETOJA HANS HUBERMANNISTA * * *

Hän oli kova tupakkamies.
Tupakoinnissa hän piti eniten sätkien käärimisestä.Hän oli ammatiltaan maalari ja osasi soittaa pienoharmonikkaa.
Siitä oli hyötyä varsinkin talvisin, koska silloin hän pystyi ansaitsemaan hiukan rahaa soittamalla Molchingin kapakoissa, esimerkiksi Knollerissa.
Hän oli huijannut minua yhdessä maailmansodassa, mutta joutuisi myöhemmin (ikäänkuin nurinkuriseksi palkinnoksi) toiseen, missä hän jollain lailla onnistui väistämään minut taas.

Kuoleman vuoropuhelu kirjan eteenpäin vievän juonen kanssa rytmittävät kirjaa suorastaan hypnoottisella tavalla. Lisäksi erityisen nautinnollisen Kirjavarkaasta teki Zusakin ainutlaatuinen kirjoitustyyli ja tapa käyttää sanoja poikkeuksellisen runollisella ja raikkaalla tavalla. Seuraavan ote ilmentää myös kuvaavasti Zusakin omintakeista kirjoitustapaa.

* * * VALOKUVA HIMMELSTRASSESTA * * *

Rakennukset näyttivät kokoon liimatuilta;
enimmäkseen ne olivat pieniä omakotitaloja
ja hermostuneen näköisiä kerrostaloja.
Maata peittää tummunut lumi mattona.
Kuvassa on betonia, vaatenaulakkomaisia tyhjiä puita ja harmaata ilmaa.

Arvio: Ehdottomasti 5/5 arvoinen lukukokemus. Ainutlaatuinen kirja, joka koskettaa, hykerryttää, lumoaa ja antaa miettimistä pitkäksi aikaa.

Markus Zusak, Kirjavaras (Otava 2014) suomentaja Pirkko Biström

Näin kuivan postausaiheen pelastaa vain Ryan Goshling -meemi

Koko sen ajan, kun olen systemaattisesti pitänyt lukupäiväkirjaa - niin off- kuin onlinessa olen pohdiskellut kirjojen pisteyttämisen mielekkyyttä - sekä ennen kaikkea logiikkaa sen takana. Kukapa meistä ei kirjan takakannen kiinni läpsäyttäessään tekisi päässään jonkin sortin yhteenvetoa lukemastaan ja asettaisi lukukokemustaan sopivaan kohtaan aineettomalla hyvä-huono-janalla. Jostain syystä kuitenkin lopullisen arvosanan antaminen lukukokemukselle tuntuu välillä haastavalta, sillä useimmiten se pohjautuu suurelta osin sen hetkiseen fiilikseen eikä niiden annossa ole välttämättä kovin vedenpitävää logiikkaa.

Itse kyllä toisaalta pidän siitä, että lukukokemuksen mielekkyyden voi konkretisoida yhdeksi numeroksi, mutta kuten sanottua, olen havainnut omassa numeerisessa arvostelussani pieniä onnahteluita. Ensinnäkin - ennen tapanani oli arvostella kirjat kouluasteikoilla nelosesta kymppiin. Huomasin tämän kuitenkin mahdottomaksi siksi, että jos kirja on nelosen tai vitosen arvoinen jätän sen suvereenisti kesken. Toisin sanoen asteikko oli typistynyt täten jo kaksi numeroa, sillä käytännössä näitä huonoimpia arvosanoja ei saa yksikään kirja. Myöskään täysien kymppien antamista olen vältellyt, sillä sen antaminen tuntuu jotenkin todella jättiläismäiseltä kannanotolta. Itse asiassa tällä asteikolla annettuna ainoastaan yksi kirja on vanhassa lukupäiväkirjassani ansainnut täyden kympin, Pat Conroyn Vuorovetten prinssi (joka kieltämättä on arvosanansa ansainnut).

Olen myös todennut, että omassa kriittisessä ajattelussani voisi olla myös parantamisen varaa, sillä lähtökohtaisesti en koe itseäni erityisen kriittiseksi ihmiseksi. Tietyissä tilanteissa perusteltu kriittisyys olisi kuitenkin hyvä taito, jota esimerkiksi lukukokemuksia analysoidessa voisi hyvinkin harjoittaa. Hyväntahtoinen perusluonteeni tosin aiheuttaa ongelmia kriittisten näkökulmien löytämiselle, sillä tunnustaudun myös säälipisteiden antajaksi. Tämä käy ilmi esimerkiksi tilanteissa, jossa olen lopettanut huonohkon kirjan lukemisen josta kuitenkin automaattisesti ajattelen sen hyviä puolia karrikoiden "juoni oli tylsä ja kirja kehnosti kirjoitettu, mutta kansihan oli ihan kiva". Saatoin siis säälistä antaa hieman paremman arvosanan kuin mitä kirja olisi ansainnut mielestäni. Tällainen perin päänvikainen tapa toimia vie jollain tavalla pohjan pois ikään kuin koko arvostelun idealta, eikö totta?

Siirtyessäni vihko ja kynä -kombinaatiosta ah, niin moderniin kirjablogin pitämiseen päätin ajatella uudelleen myös arvosana-asteikon niin, että annettu arvosana peilaisi mielipidettäni sekä toimisi oikeasti hyödyllisenä informaationa myös blogiini mahdollisesti eksyvälle. Ajattelen myös, että yksinkertaisempi arvosteluasteikko tekee kirjojen arvosanojen antamisesta helpompaa myös edustamalleni epäkriittiselle optimistiluonteelle.

Tässä siis Lukuun ottaen -blogin arvosteluasteikon ensi esiintyminen, S'il vous plaît!

1/5 Älä vaivaudu, täyttä roskaa.
2/5 Paremman puutteessa
3/5 Kelpo kokemus
4/5 Erittäin hyvä
5/5 Kirjojen aatelia -vertaansa vailla!

Luen minä muutakin

...kuin Pendergast-novelleja ja ruotsalaisen Camilla Läckbergin dekkareita. Vaikka sitä ei tätä blogia lukemalla uskoisi. Ei ehkä ihan niin vakuuttava blogin aloitus itseään kaikkiruokaiseksi kirjanystäväksi tituleeraavalta, hohoo!

Eilen kuitenkin lopettelin Läckbergin uusimman novellin, Enkelintekijän. Uutuuskirja ei kyllä sykähdyttänyt, mutta toisaalta en myöskään ollut päästämässä itseäni välittömättömästi kärsimyksistäni sitä lukiessa. Olisikohan Läckbergin kirjojen kanssa tapahtunut osaltani pieni kyllääntyminen, kun kirjaa lukiessa tuntui siltä, että Läckberg kierrättää uudelleen ja uudelleen samoja asioita, kuten esimerkiksi sukupolvien takaa kumpuavia traumoja natsismista ja laiminlyödyistä lapsista. Nämä historian havinassa tapahtuneet asiat sitten punotaan takaumien avulla juoneen mitä läckberimäisimmällä tavalla.

Pääsiäinen vuonna 1974 Valön saaressa Fjällbackan liepeillä. Ruokasaliin on katettu hieno pääsiäisateria, mutta kaikki paitsi perheen yksivuotias tytär Ebba ovat poissa. Oliko kyseessä rikos, vai katosiko perhe omasta halustaan? Arvoitus ei koskaan ratkea.

Vuosikymmenien päästä Ebba ja hänen aviomiehensä Mårten palaavat Valön saareen. He ovat hiljattain menettäneet kolmevuotiaan poikansa, ja yrittäessään selvitä surustaan he ovat päättäneet avata majatalon vanhaan sisäoppilaitokseen, jota Ebban isä aikanaan johti ankaralla kädellä. Ebba ja Mårten ovat hädin tuskin ehtineet asettua aloilleen, kun he joutuvat tuhopolttoyrityksen kohteeksi. Ja kun he taloa remontoidessaan ryhtyvät poistamaan ruokasalin lattialautoja, löytyy niiden alta kuivunutta verta… Mitä Ebban perheessä oikein tapahtui – ja mitä kummaa on meneillään nyt?

Kirjailija Erica Falck tuntee tapauksen taustat ja suvun naisten traagisen, monen polven päähän ulottuvan historian. Hän päättää selvittää mysteerin, joka on herännyt jälleen henkiin.

 70-luvulla kadonneen perheen mysteeri oli minusta itsessään ihan kiinnostava idea juonelle, mutta jollain tavalla Ebban ja Mårtenin osa tarinasta tuntuu kovin päälleliimatulta. Lisäksi pieni sivujuoni aikaisemmassa osassa seikkailleen toimittaja-Kjelliin sekä ruotsin maahanmuuttovastaiseen puolueeseen tuntuivat olevan kovin ohuen aasinsillan päässä itse päätarinasta sitten kuitenkin. Myöskään kirjasta toiseen toistuvat takaumat eivät juurikaan tarjoa yllätyksiä lukijalle. Yllättävämpää melkein olisi, jos Läckberg julkistaisi kirjan ilman takaumilla leikittelyä!

Pidän toisaalta monista sivuhahmoista sekä myös tapahtumien miljööstä, Fjällbackasta eli eivät nämä kirjat läpeensä pahoja missään nimessä ole! Todennäköisesti tulen lukemaan myös kirjasarjan seuraavan osan, sillä kyllä näissä kirjoissa kaikesta paatostelemisesta huolimatta on rutkasti viihdearvoa. Ehkä pienen tauon jälkeen Läckbergin kirjoitustavalle tyypilliset nyanssit eivät tunnukaan enää yhtään niin häiritseviltä kuin nyt?

Lapsiperheen arjesta ja haasteista kertominen ovat Läckbergille tyypillisesti ehkä hieman ylikorostuneessa roolissa. Nimittäin hämmästyttävän monella kirjan hahmolla joko on pieniä lapsia tai vaihtoehtoisesti niitä on joku juuri pullauttamassa maailmaan hetkenä minä hyvänsä. Useampi kirjan hahmo on myös ainakin jossain vaiheessa kärsinyt lapsettomuudesta tai vaihtoehtoisesti traagisesti menettäneet lapsensa jossain vaiheessa elämää. Kirjailijan vauvakuumetta havaittavissa, anyone?

Arvio: 2

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Gummerus 2013). Suomentaja Outi Menna

P.S. Iskin kynteni kiinni juuri Markus Zusakin Kirjavarkaaseen, joka on vaikuttanut heti alusta lähtien erittäin lupaavalta!

Pahaonninen Perillinen

Pienten töppäilyjen jälkeen sain vihdoin lopeteltua ruotsalaisen Camilla Läckbergin dekkarin Perillinen. Viimeksi kirjoja palauttaessani onnistuin epähuomiossa kesken olevan kirjapahasen ja vasta illalla huomasin kömmähdykseni. Uutta varausta odotellessa kului iloisesti sitten pari viikkoa!

Perillinen edustaa minusta perinteistä Läckbergiä. Kirjailijan tyylille tyypillistä takaumien käyttöä  juonen eteenpäinviennissä viljeltiin ahkerasti ja ne tuttuun tapaan sijoittuvat ruotsalaisen pikkukylän, Fjällbackan  (lähi)historiaan. Kirjan päähenkilö kirjailija Erica Falck alkaa selvittämään äitinsä menneisyydessä olevia salaisuuksia samalla huomaten, että niiden lonkerot yltävät myös nykypäivään pelottavalla tavalla.

Erica käy läpi edesmenneen äitinsä jäämistöä ja löytää vanhan natsien kunniamerkin. Miksi äidillä oli sellainen? Mitalin alkuperän selvittämiseksi hän vierailee seudun sotatuntijan, eläkkeellä olevan historianopettajan luona. Kahden päivän päästä mies on kuollut. Tapettu. Uutinen kylmää Ericaa. Onko hänen käynnillään jotain tekemistä murhan kanssa? Kun Erica vielä saa selville, että äiti tunsi murhatun miehen toisen maailmansodan aikana, hän ei voi olla sekaantumatta rikostutkintaan. Myös isyyslomansa aloittanut Patrik vedetään mukaan tutkimuksiin. Kuka on valmis tappamaan pitääkseen menneet salassa?

Camilla Läckberg vie jälleen lukijansa idylliseen mutta synkkien rikosten Fjällbackaan Ruotsin länsirannikolle. Tällä kertaa pintaan nuosevat Erica Falckin oman lapsuudenperheen kipeät ja tarkoin varjellut salaisuudet. Läckberg kutoo taiturimaisesti nykytarinan riipaisevaan kertomukseen nuorten elämästä 1940-luvun Ruotsissa.

Lukijana palaan Fjällbackan pikkukaupunkiin mielelläni kirja toisensa jälkeen. Läckbergin kirjat ovat mielestäni viihdyttäviä, vaikka ne eivät varsinaisesti mitään Nobel-teoksia olekaan. Tiettyyn "haluan lukea kepeää ja takuuvarmaa viihdettä nyt" -mielentilaan ne sopivat erinomaisesti.

Tähän minun mielestäni kulminoituu muutenkin kirja-arvostelujen vaikeus: mielestäni on käytännössä mahdotonta vertailla keskenään esimerkiksi klassikkoteosta ja viihdyttävää fiktioteosta. Ainakin oma lukemisfiilikseni on kovin tilannesidonnainen, välillä uppoaa paremmin Gabriel García Márquez ja välillä Stephenie Meyer (don´t judge me). Onhan se lihapiirakkakin yöllä taksijonossa maailman parasta, vaikka alkuillasta olisi vetänyt huiviinsa itkettävän hyviä Michelin tähti -mättöjä!

Arvostelu: 2,5 / 5

Plussaa: Viihdyttävä. Kirjan takaumissa kuvataan kiinnostavasti myös tilannetta Natsi-Saksan miehittämän Norjan vankileirillä.

Miinusta: Juoni olisi voinut olla aavistuksen nopeatahtisempi.

Camilla Läckberg: Perillinen (Schildts Kustannus Oy 2007) suomentaja: Outi Menna

Päivän miete

Tulkaa läpsäisemään

Kävi sillä tavalla hassusti, että sunnuntaisissa shoppailuhuuruissa satuin harhailemaan Suomalaiseen Kirjakauppaan katsastamaan tarjontaa - mahtipontisesta "nyt otan projektiksi lukea omassa kirjahyllyssä viruvaa kirjallisuutta ensin" -uhostani huolimatta.

Silmääni sattui osumaan edelleenkin käynnissä olevasta dekkarivaiheesta johtuen uusi amerikkalainen dekkaristituttavuus Karin Slaughter, sekä vastustamaton kaksi Slaughter-pokkaria 12 eurolla -tarjous, jonka takia sarjan kaksi ensimmäistä osaa käveli kanssani ulos lähes itsestään!

Vai voitteko syyttää sortumista seuraavien, kirjasarjaa mainostavien ylisanojen jälkeen?

Maailmanluokan trillerisarja alkaa!

Slaugterin Will Trent on ehkä koko dekkarikirjallisuuden viehättävin rikostutkija!
- Liza Marklund

Karin Slaughter on taitava. Pelon huone imaisee otteeseensa heti alusta alkaen!
- Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehti

Nyt on kyllä vähän morkkis. Syyllisyydentunnosta kiemurrellen vannon nyt pyhästi, että en ota kirjahyllyn uusia tulokkaita lukuun ainakaan vielä vähään aikaan, ellei kiusaus käy aivan ylivoimaiseksi!

Tässä vielä takakannen antia sarjan ensimmäisestä kirjasta, Triptyykistä:

Atlantassa vaanii kylmäverinen murhaaja, joka irrottaa naisuhreiltaan kielen. Tapaukset saa tutkittavakseen etsivä Michael Ormewood, jolla on ongelmia avioliittonsa ja autistisen poikansa kanssa. Poikkeuksellisen karmivaan sarjamurhaajajahtiin määrätään avuksi erikoisagentti Will Trent. Tämä arpien peittämä lastenkodin kasvatti on mysteeri itsessään, mutta rikosten suhteen hänellä on ilmiömäinen vainu.

Koulutoverinsa raiskauksesta ja murhasta teinipoikana tuomittu John Shelley pääsee 20 vuoden jälkeen vankilasta ja joutuu heti vaikeuksiin. Kuka uskoisi murhamiehen sanaa?

Kuulostaa  lupaavalta, eikös?

Karin Slaughter: Triptyykki (Tammi 2009) & Pelon Huone (Tammi 2010) Käännös Annukka Kolehmainen