Laskeva neitsyt & totuus maailman parhaimmasta tonnikalapastasta

    
...Minkälaisia meikkituotteita me naiset ostamme? Myyjän sanavalinnoilla on suuri merkitys. Olin kerran ostamassa poskipunaa ja pähkäilin kalliin ja vähemmän kalliin välillä. Myyjä mainosti jostain syystä innokkaammin kalliimpaa poskipunaa - Ihana tuote! Se tekee ihon ihan posliiniseksi, hän sanoi. Posliiniseksi. Pakko ostaa.

...Sitten ovat tietysti kaikenlaiset kylkiäiset, joitten avulla laatukosmetiikkaa myydään. Tiedättehän nämä tarjoukset, jos ostat kaksi meidän firmamme tuotetta, saat kaupan päälle meikkipussin, minihuulipunan ja rakastajan.

Näin tarkkanäköisesti eräästä naiseuden haasteesta kirjoittaa eräs ehdottomasti suurimmista kotimaisista kirjailijasuosikeistani, Anna-Leena Härkönen. Erityisesti olen viehtynyt Härkösen loistaviin kolumneihin, jossa milloin pureudutaan naisena, äitinä, taiteilijana tai ylipäätään ihmisenä olemisen sietämättömän monipuolisiin haasteisiin. Ehdoton oma suosikkini on Härkösen novellikokoelma Palele porvari! jota lukiessani olen purskahtanut muutaman kerran niin kovaa nauramaan, että poikaystävänkin mielenrauha on järkkynyt. Erittäin hauska ja lohdullinen kirja erityisesti niihin hetkiin, kun itsestä tuntuu erityisen riittämättömältä ja maailma vähän liian harmaalta.

Juuri tänään lopettelin Härkösen Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia -kirjan, jossa Anna-lehdessä julkaistuja parhaita kolumneja on laitettu yksiin kansiin. Hauskuudessaan se ei mielestäni yltänyt Palele porvari! -kolumnien tasolle, mutta viiltävän terävien analyysiensä takia tämä on riemastuttava välipalalukeminen, jonka hotkaisee melkeinpä yhdeltä istumalta. 

Kesän alussa lukasin myös Härkösen tänä vuonna filmatisoidun Ei kiitos -kirjan, jossa Härkönen kuvaa omalla humoristisella tyylillään haasteita virttyneessä parisuhteessa. Tätäkin kirjaa suosittelen lämpimästi, sillä samaistumispintaa kirjasta löytää lähes kuka tahansa pitkän ihmissuhteen läpikäynyt.

Arvosana: 3,5/5

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia (Otava 2012)  

Arvosteluperusteet: Sympatiseeraan nerokkaita kolumneja kynäilevää Härköstä monella tapaa. Kaiken kukkuraksi yksi ehdottomista suosikkiresepteistäni (tonnikalapasta) on Anna-Leena Härkösen keittokirjasta Sopan syvin olemus. Tätä tarjoillessa saa palkkioksi aikaan epäuskon ja hämmästyksen "voiko tonnikalaspagetti olla näin hyvää" -ähkäisyjä ihmisestä riippumatta. Uskokaa tai älkää. Tässä vielä ohje kokonaisuudessaan.

Tonnikalapasta
1 Sipuli  
½ tl suolaa  
½ tl yrttimaustesekoitusta  
½ tl pippurisekoitusta
3 rkl tomaattipyreetä (ketsuppi käy)  
2 dl ruokakermaa  
100 g fetajuustoa  
1 prk tonnikalaa

Viipaloi sipuli ja kuullota öljyssä.
Lisää mausteet, tomaattipyree ja kerma. Hauduta n. 5 min.
Lisää kuutioitu feta ja tonnikala. Kuumenna kiehuvaksi.
Tarjoa pastan ja raikkaan salaatin kanssa.

Simple as that.

Ave, frater!

 FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergastin pahin vihollinen on vaaninut häntä koko hänen ikänsä. Jo vuosikymmeniä tämä on suunnitellut täydellistä rikosta, ja nyt hetki on koittanut. Pendergastilla on vastassaan vihollisista kauhein –pirullisen ovela, häiriintynyt ja huippuälykäs veljensä Diogenes, joka asettaa veljelleen äärimmäisen haasteen: pysäytä minut jos voit…

Pendergast seuraa voimattomana, kuinka hänelle läheisiä ihmisiä murhataan kauhistuttavilla tavoilla, joihin kätkeytyy viittaus suvun historiaan. Kaiken huipuksi johtolangat viittaavat häneen itseensä. Apunaan taistossa mielipuolista veljeään vastaan Pendergastilla on vain vanha ystävänsä, New Yorkin poliisin komisario Vincent D’Agosta – joka on todennäköisesti itsekin tulevien uhrien listalla.

Douglas Prestonin ja Lincoln Childin neljäs suomennettu Pendergast-romaani Veljensä vartija lunastaa vihdoinkin kärsimättömäksi muuttuneen lukijan odotukset. Sarjan neljännessä osassa vihdoin tulee tolkkua eri osissa esiin marssitetuille sivuhenkilöille, jotka tuntuvat vaihtuvan systemaattisesti kirjasta toiseen siirtyessä. Varsinkin toista osaa aloittaessani hämmästys oli suuri, kun huomasin että kirjassa ei ole ensimmäisen osan kanssa mitään muuta yhteistä, kun agentti Pendergast.

Veljeni vartija -kirjassa Pendergast ottaa nimensä mukaisesti mittaa aikoja sitten kuolleeksi luullusta, umpipahasta mutta sitäkin nerokkaammasta veljestä, Diogenesistä, joka on käyttänyt pakkomielteisesti vuosikymmeniä täydellisen rikoksen suunnitteluun (veljen olemassaoloon viitattiin jo sarjan aikaisemmassa osassa, Tulikivessä). Kissa ja hiiri -leikki alkaa, kun katala suunnitelma pannaan täytäntöön ja Pendergastille läheisiä ihmisiä alkaa tipahtelemaan kuin kärpäsiä  kaikkien rikospaikoilta löydettyjen johtolankojen osoittaessa Pendergastiin itseensä. Kirjan edetessä lukijalle alkaa pikkuhiljaa selviämään, mitä Diogenes rikoksellaan tavoittelee.

Juoneltaan sopivan kuumottava juoni kiinnostuksen ylläpitämiseksi vie lukijaa selkeästi juonellisesti eteenpäin sekä tarjoaa lukijalle myös jokseenkin tyydyttävän loppuratkaisun. Varsinkin kirjan loppupuolella käy kuitenkin erittäin selväksi se, että kirja on esinäytöstä sarjan viidennelle osalle, Kuolleiden kirjalle. Veljensä vartija -kirjan lopetus jättää ilmaan useita juonellisia kysymysmerkkejä - selkeintä viidennen osan petaamista mielestäni on myös kaikkien aikaisempien kirjojen sivuhahmojen käyttäminen neljännessä osassa, vaikkakin sitten ihan vaan pienessä roolissa. Kakkososan Carriekin viivähti kirjassa ehkä kahden sivun verran, mikä ei juonellisesti tarjonnut käytännössä mitään lukijalle.

Kirja oli kaiken kaikkiaan oiva lukukokemus. Hieman Pendergast-sarjan kakkos- ja varsinkin kolmososaan pettyneenä tämä neljäs kirja tarjosi ensimmäisen osan tavoin hyvän lukukokemuksen. Toisaalta mielessä kävi myös se, että neljäs kirja saattoi tuntua myös erinomaiselta siksi, että sarjan aikaisempi osa oli kohtuullisen surkea, johon verrattuna ei vaadi paljoa, että nelososa tuntuu loistokirjalta... Jään kuitenkin odottelemaan kiinnostuksella sarjan viidettä osaa, joka ensi viikolla jo odotteleekin kirjastossa. Eiväthän nämä Pendergast-kirjat mitään life changereita ole, mutta parhaimmillaan ihan kelpo viihdettä.

Plussaa: Pendergast-kirjoista aikaisemminkin tutuksi tullut, antaumuksellisen perehtyminen erityyppisiin aiheisiin tekee edelleen vaikutuksen. Tässä kirjassa puitiin muun muassa yksityiskohtaisesti askel askeleelta museon hälytinjärjestelmän päivittämisen haasteita.

Miinusta: Pahisveli-Diogenesin välillä raivostuttava ylivertaisuus ja älykkyys. Ehkä hieman vähemmälläkin olisi lukija ymmärtänyt, että "kylläpäs se veli on paha ja nerokas."

Kyssäri itseäni viisaammille: onko kirjasarjasta jätetty suomentamatta mahdollisesti sarjan ensimmäinen osa? Nelososassa viitattiin hanakasti nimittäin aikaisemmin tapahtuneisiin metromurhiin, jossa Pendergastin kanssa rikoksia selvittivät Timesin reportteri William Smithback sekä nelososassa mukana ollut Margo Green.

Arvio: 3/5

Douglas Preston & Lincoln Child: Veljensä vartija (Gummerus 2012) Käännös Pekka Marjamäki 

Kirjapanttaajan tunnustus

Suurin osa ihmisistä hämmentävän ristiriitaisia tyyppejä, jotka välillä tekevät mitä sattuu ja myös asioita, missä ei ole aina mitään järkeä. Luen itseni mukaan tähän samaiseen kategoriaan muun muassa seuraavasta syystä.

Suurena kirjojen ystävänä olen elämäni aikana kartuttanut kookkaan kirjahyllyllisen edestä kiinnostavaa kirjallisuutta. Omaa kirjastoani olen säännöllisesti joutunut harventamaan vähiten kiinnostavimmasta päästä, jotta myös uusille suosikeille olisi tilaa hyllyssäni. Niitä ostelenkin epäsäännöllisen säännöllisesti milloin divareista, milloin Akateemisen kirjakaupan Hulluilta päiviltä.

Vuosi sitten päätin muuton yhteydessä lopulta luopua sydän vihloen suuresta, myöhäisteini-iässä kerätystä fantasiakirjakokoelmasta, sillä se ei yksin kertaisesti olisi mahtunut enää kirjahyllyyni. Pelkästä nostalgiasyistä en nimittäin voinut antaa itselleni lupaa säilyttää yli sataniteistä kirja-armadaa. Luopuessani nuoruuteni lempikirjoista lohdutin itseäni sillä tiedolla, että suuri valikoima poismyytyjä kirjojani löytyy kirjaston valikoimasta muutaman napin painalluksen päästä, mikäli nostalgiahammasta alkaa kolottamaan.

Tämä siis taustaksi. Ja nyt päästään itse tunnustusvaiheeseen.

Olen kirjapanttaaja.

Kirjapanttaajat naamioituvat suurlukijoiksi ja painetun sanan suuriksi ystäviksi olemalla kirjaston vakiasiakkaita sekä myös ostamalla paljon kirjallisuutta kotiin. Monilla kirjapanttaajilla saattaa hämäyksen vuoksi kirjahyllyssä lymytä kattavakin joukko kirjapanttaajaa kiinnostavaa lukemista. Se, miten kirjapanttaaja lopulta eroaa normaalista kirjojen ystävästä on se, että panttaaja ei jostain syystä saa aikaiseksi lukea kaikkia ostamiansa kirjoja. Lopulta pantatut kirjat päätyvät harmaaksi kirjahyllymassaksi, joiden lukemista on helppo kartella useimmiten tekosyyllä "kirjaston kirjat pitää lukea ensiksi".

Oikeasti totuus on se, että kirjapanttaaja panikoituu valinnan edessä. Jos valintaa ei synny, niin panttaaja pakenee päätöksentekoa kirjaston kasvottomien hyllymetrien taakse. Toisinto tästä saattaa tapahtua joskus myös kaupan karkkihyllyllä: tarpeeksi kovan "suklaata vai jäätelöä" -henkisen valintatilanteen edessä saatan mennä totaalisesti pois tolaltani ja lopulta luikkia selkä kyyryssä kaupasta ulos tyhjin käsin.

Nyt yritän kuitenkin parantua tästä kiusallisesta vaivasta. Aion tässä ja nyt julkisesti käsi lähimmällä romaanilla vannoa, että aion tulevaisuudessa aktiivisesti tehdä töitä sen eteen, että saisin vihdoinkin luettua edes joitakin panttaamistani kirjoista (alla) - sanotaan vaikka tulevaan jouluun mennessä!

• Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

• Eric Schlosser: Pikaruokakansa

• David Nicholls: Starter for ten

• Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö

• Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

• Kate Mosse: Krypta

• Alice Walker: Häivähdys purppuraa

• Ilkka Raitasuo & Terhi Siltala: Kellokosken prinsessa

• Eoin Colfer: Vielä yksi juttu...

Kesällä jännittää

Ei kyllä ole vaikea hahmottaa edes nopealla vilkaisulla lomalukemiston punaista lankaa: monen muun tavoin myös omaan kesälomaani on pikku hiljaa alkanut kuulumaan suorastaan erottamattomana osana dekkarit.

Sopivan kokoisen lomadekkaristovalikoiman suunnittelu alkaa jo hyvissä ajoin ennen kesälomaa. Helmetin suosiollisella avustuksella syntyy prosessin tuloksena hahmotelma lomaviikkojen aikana ahmaistavasta kirjavalikoimasta. Prosessista ilahtuneena sisäinen kirjanörttini hieroo käsiään yhteen tyytyväisenä - en siis jostain syystä pidä ajatuksesta, että kesken kesäloman pitää alkaa metsästämään hyvää luettavaa.

Muina vuodenaikoina olen lukijana aavistuksen avoimempi uusille kirjailijoille sekä genreille. Kesälomalla minusta kuitenkin kuoriutuu kirjanihilisti, joka haluaa lukemistoonsa varmasti sellaisia kirjoja, joita takuuvarmasti fiilistelen. Tämän vuoden lomalla tuli luettua useampi Camilla Läckberg sekä Lincoln Childin että Preston Douglasin Pendergast -romaani. Liza Marklundin ensimmäistä kirjaa, Uutispommia yritin kovasti myös aloitella, mutta poikkeuksellisesti en jaksanut lukea kirjaa loppuun asti.

Läckbergin romaanit ovat valloittaneet myös minut monen muun lukijan tavoin. Tanumsheden pikkukaupunkiin Ruotsiin sijoittuvassa sarjassa valokeilassa ovat mielestäni ennemminkin kaupungin valloittavat persoonallisuudet, kuin itse kirjoissa selvitettävät rikokset, jotka rakentavat kirjoille niiden tunnusomaisen punaisen langan. Mantelin tuoksua lumimyrskyssä -kirja on takakannen mukaan Agatha Christian -hengessä kirjoitettu minidekkari, jossa pääosassa seikkailee eräs kirjan sivuhahmoista. Nopeasti ahmaistava pikkukirja oli kyllä ihan lukemisen arvoinen teos, mutta ei ehkä Läckbergin kirjoista kaikkein mieleenpainuvin.

Pahanilmanlinnusta puolestaan pidin kovasti. Uusi naispoliisi aloittaa Tanumsheden poliisilaitoksella ja samaan aikaan kaupunki joutuu valokeilaan hieman mielestäni Big Brother -hengessä olevan reality shown kuvauspaikkana. Yksi ohjelmaan osallistuneista kuitenkin murhataan kuvauksissa, jota pikkukaupungin persoonalliset poliisit lähtevät selvittelemään. Sivuhuomautuksena pitää kyllä todeta, että kirjasarjan toinen päähenkilö Erica Falck on kyllä ihanan samaistuttava Dumle-karkkien himoissa piehtaroivana hämmentyneenä tuoreena äitinä. Läckbergin Perillisessä minulla on vielä jonkun verran sivuja jäljellä, joten odotan kirjan loppuun asti ennen tuomion antamista.

Lincoln Childin ja Douglas Prestonin Pendergast-romaanit ovat puolestaan taitavasti rakennettuja dekkareita mielstäni hienoisilla Dan Brown -viboilla maustettuna. Kirjailijoiden perehtyneisyys milloin mihinkin aiheeseen - kuten esimerkiksi ensimmäisessä sarjan kirjassa 1850-luvun New Yorkiin antaa kuvan kirjailijoiden todellisesta perehtyneisyydestä vaihtuviin aihepiireihin.

Sarjan päähahmona seikkaileva FBI:n agentti Aloysius Pendergast on ylivertaisuudessaan ehkä hieman yllättäen oikein pidettävä hahmo verrattuna monien dekkareiden, välillä jopa tuskastuttavan inhimillisten päähenkilöiden töppäilyjen seuraamiseen. Pendergast-kirjoja lukiessa tietää, että päähenkilöllä on aina kaikkeen myös B-suunnitelma höystettynä vähäeleisellä etelävaltioiden charmilla. Päähenkilöstä ei ikään kuin tarvitse olla huolissaan kaiken aikaa - mikäli tämä käy yhtään kenenkään järkeen?

Kesälomalla kahlasin läpi sarjan toisen ja kolmannen osan. Toinen osa, Kuoleman asetelma sijoittui ensimmäisen osan nopeatempoisen New York -seikkailujen jälkeen pieneen Amerikan keskilännessä sijaitsevaan tuppukylään, josta löytyy irvokkaasti keskelle maissipeltoa aseteltu ruumis. Mustapukuinen ja kalpeakasvoinen FBI:n erikoisagentti Pendergast saapuu kylille juuri parahiksi kun lisää uhreja alkaa ilmaantumaan. Apurikseen agentti Pendergast värvää paikallisen goottitytön, jonka kanssa alkaa selvittämään tapahtumia.

Juoni säilyy käsin kosketeltavan kuumottavana monisyisen kerronnan halki - välillä juoni vie tarinan intiaanien ja uudisasukkaiden välisiin taisteluihin ja välillä autioituvan maaseudun kohtaamiin haasteisiin. Jännitys puolestaan säilyy läpi kirjan ja itsekin sängyssä sydän pamppaillen kahlasin läpi jännittäviä kohtia. Poikaystävääkin välillä nauratti, kun spontaanit hyit ja iikit pääsivät allekirjoittaneesta maailmalle. Mutta kaiken kaikkiaan, oikein oivaa kesälukemista, suosittelen!

Kuoleman asetelmasta innostuneena kävin käsiksi samaisen kirjasarjan seuraavaan osaan, Tulikiveen. Kirjan pihvinä on mystiset kuolemat, jotka antavat ymmärtää, että itse vanha vihtahousu on niiden takana. Kirjan edetessä juoni vie Pendergastin sekä ystävänsä komisario Vincent D'Agostan New Yorkin kautta Firenzeen, jossa kupletin juoni kulminoituu vanhaan, romahtamispisteessä olevaan linnaan.

Vaikka pidän itseäni mitä lauhkeimpana lukijana, joka harvoin heittäytyy yltiökriitiseksi, niin joku Tulikivessä kaikesta huolimatta tökki. Kirjaa lukiessa jatkuvasti toivoi, että pian alkaa tapahtumaan aikaisempien Pendergast-kirjojen lailla. Kolmatta Pendergast-kirjaa leimaa mielestäni tylsyys ja sarjan seuraavan osan otin lukuun vain siitä syystä, että kuulin sarjan jo lukeneelta henkilöltä kolmannen kirjan olleen muita kirjoja huonompi - terkkuja vaan äidille! Tänään olen aloitellut sarjan neljättä osaa, Veljensä vartijaa. Katsotaan, mihin suuntaan kirja kehittyy.

EDIT: Olin juuri lähdössä kovalla kiireellä jumppaan ja kirjastoreissulle postauksessa olevaa kuvaa ottaessani, jonka seuraksena tajusin vasta illalla, että palautin sitten muiden kirjojen oheella myös Läckbergin Perillinen-kirjan, jota olin parhaillani ahmimassa. Kylläpäs kyrsi!

Sitten joskus

Olen kohta kuukauden päivät istunut - satunnaisesti tosin - koneella ja tuijottanut tyhjää ruutua blogini ensimmäisiä rivejä mielessäni hahmotellen. Mielipiteitä ja kaikenkarvaisia ajatuksia kirjojen ihmeellisestä maailmasta löytyy täältä ruudun takaa kirjaimellisesti vaikka muille jakaa, mutta se aloittaminen ja ensimmäisten lauseiden ulos puristaminen on jotenkin ihan ylitsepääsemätön haaste, ja monesti lykännyt aloittamista "sitten joskus" -ajankohtaan. Aika tehokasta toimintaa itseään kuitenkin viestintäalan töillä itseään elättävältä, eikös!

Olen laiskahkosti pyöritellyt ajatusta kirjablogista jo pidemmän aikaa, sillä vanhanaikainen paperia ja kynä -henkinen lukupäiväkirja tuntuu hieman yksiulotteiselta ratkaisulta. Tykkään myös suositella hyväksi havaittuja kirjoja myös eteenpäin, mutta auttamattoman huonon nimimuistin takia nämä keskustelut eivät usein tuota kovin hedelmällisiä tuloksia. Katala ajatukseni kirjablogin pitämisestä kulminoitui oikeastaan kahden edellä mainitun seikan yhdistelmästä. Mutta katsotaan, mitä tästä pidemmän päälle kehkeytyy.

Tervetuloa mukaan kirjahyllyn mittaiselle matkalle!