 |
| Kuva lainattu |
Barcelonan vanhan kaupungin sydämessä on salaperäinen ”Kadonneiden kirjojen hautausmaa”. Sinne kirjakauppiasisä vie kymmenvuotiaan poikansa Danielin ja antaa hänen valita itselleen kirjan. Käsiin osuu Tuulen varjo, jonka kirjoittaja on kadonnut mystisesti, kenties murhattu. Yli vuosikymmenen ajan Daniel seuraa kirjailijan jälkiä läpi rakkauden, väkivallan, ystävyyden ja petoksen labyrintin. Sitten Caraxin salaperäinen tarina alkaa toistua Danielin omassa elämässä.
Kirjan myötä pääsee sukeltamaan barcelonalaiseen elämänmenoon 40- ja 50-luvulla. Kirjakauppias ja hänen pieni poikansa elelevät kahdestaan ja saavat ohuen leipänsä käytettyjä kirjoja myymällä. (Mikäköhän siinä muuten on, että jos halutaan alleviivata tietynlaista lapsipäähenkilön kurjuutta, niin äidittömyys on aina yksi vakiotapa).
Henkilöhahmoista oma ehdoton suosikkini oli Siempren kirjakaupan optimistinen opportunistipalkollinen ja päähenkilön ystävä Fermín Romero de Torres, jolle on selkeästi tarinassa sälytetty hauskan sivuhahmon rooli. Myös muut hahmot, kuten kirjan minä-kertojana toimiva Daniel on henkilöhahmona kiinnostava, vaikkei kovin omaperäinen hahmo olekaan. Ehkä Danielin isästä puuttuu hieman tietynlaista särmää - voi tosin olla, että kirjailija on halunnut tasaisemman henkilöhahmon tasapainottamaan henkilöhahmojen välisiä dynamiikkoja. Kaikenkarvaisia sivuhenkilöitä kirjassa on sokeista kaunottarista naiseksi satunnaisesti pukeutuvaan kelloseppiin. Kirjan pahiksena toimii komissaario Fumero, jota lukijan on lupa varauksetta inhota hahmon ensi esiintymisestä saakka.
Tuulen varjossa on mielestäni läsnä samanlaista maagista realismia, kuin Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyydessä tai Pat Conroyn Vuorovetten prinssissä. Molemmat lukeutuvat itseasiassa kaikkien aikojen suosikkikirjoihini, mutta olen uskaltanut lukea kirjat vain kerran. Ehkä pelkään, että ajan hammas on päässyt puremaan lempikirjoihini, enkä ehkä löytäisikään niistä enää samaa tunnelmaa.
Voisin vain todeta, että kirjailijan käyttämä kieltä oli todella nautinnollista lukea, mutta tuntuu, että tämä on varsin latteasti todettu - mielestäni nimittäin monien kirjojen kielestä voidaan löytää puolia, jotka tekevät niistä miellyttävän lukukokemuksen. Esimerkiksi George R. R. Martinin kirjojen kielen yksityiskohtaisuus ja juonen monipolvisuus on minusta huikeasti toteutettua. Ruiz Zafónin käyttämä kieli kuitenkin painii mielestäni samassa sarjassa Markus Zusakin Kirjavaras-teoksen kanssa, jota lukiessani vuorotellen hihittelin ja huokailin ihastuneena taitaville kielikuville (Kirjavaras-arvosteluun voi tutustua tästä). Mikään ei kyllä veda vertoja hyvin kirjoitetun tekstin tuomalle fiilikselle!
Olisin ennalta arvellut, että Tuulen varjon juoni olisi ollut ennalta-arvattavampi ja ehkä hieman nuorempaa lukijakuntaa kosiskeleva mysteeritarina. Juoni pääsi kuitenkin yllättämään positiivisesti. Jännite kasvoi juonen edetessä, eikä kirjan lopputulema ollut niin itsestään selvä kuin ehkä alkuun ajattelin.
Yksi kirjan pohjaviesteistä oli mielestäni se, että kirja on aina enemmän kuin sanojensa summa, sillä se saattaa muovata lukijansa elämää enemmän, kuin voisi ikinä ajatella. Tällaisena "lukeminen kannattaa aina" -ihmisenä tällainen viesti lämmittää aina sydäntä!
Arvio: 4 1/2 Tätä kirjaa voi lämpimästi suositella lähes kenelle tahansa lukutaitoiselle.
Carlos Ruiz Zafón, Tuulen varjo 2001 (Seven) Suomennos Tarja Härkönen
