sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Mietteitä Maria Kallio -romaan(e)ista

Aina silloin tällöin yllätän itseni haahuilemassa kirjaston dekkariosastolla selailemassa Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkareita. Satunnaisen laiskasti niitä olen silloin tällöin lukenutkin - viimeisimpänä lukuun on päässyt Maria Kallio -sarjan neljäs osa, Luminainen.

Kuva lainattu kustantajalta


 Maria Kallion neljäs tapaus Nuuksiossa toimivan naisten terapiakeskuksen johtaja katoaa. Onko Elina Rosberg murhattu? Epäiltyjen listaa johtavat terapiaryhmän osanottajat, joissa riittää ongelmatapauksia lestadiolaisen suurperheen äidistä Vaasankadun seksityöläiseen. Listalle mahtuu myös runoilija Joona Kirstilä, Rosbergin miesystävä, jolla on selvästi jotain salattavaa.
Maria Kallio on siirtynyt Espoon poliisiin ja mennyt naimisiinkin. Hän työskentelee sitkeästi tapauksen kimpussa, oudosta väsymyksestään ja pahoinvoinnistaan piittaamatta. Marian paineita lisää uutinen, että Hullu-Halttunen on karannut vankilasta ja aikoo kostaa hänelle. Onko hänen kohtalonsa sama kuin Elinan - päätyä luminaiseksi Espoon metsiin?

Vaikka Lehtolaisen dekkarit eivät omasta mielestäni kohoakaan ruotsalaisten kanssadekkaristien, kuten Läckbergin ja Jungvistin tasolle, jotain viehättävää (voiko näin sanoa murhatutkimuksista kertovasta kirjasta?) niissä kuitenkin on. Ehkä kyseessä on entisen espoolaisen viehätys tarkkaan kuvaukseen tutuista etelä-espoolaisista lähiöistä. Milloin ollaan Henttaan lumisilla pelloilla, milloin westendiläisessä toimistossa, milloin Nuuksion metsäisissä maisemissa.

Toisaalta kyse voi olla myös nostalgiasta, minkä 90-luvun alkupuolelle sijoittuneet kirjat nostattavat. Aikaan ennen vuosituhannen vaihdetta, älypuhelimia ja laajakaistoja. Jopa Ruoholahden Lepakko odotti vielä purkamistaan. Ihastuttavan yksinkertaista omalla tavallaan, eikö totta?

Luminainen oli perinteinen Maria Kallio -dekkari tarjoamatta sen suurempia yllätyksiä lukijalleen. Laiskahko taustajuoni tosin saa kirjassa hienoisen nykäyksen, kun Kallio alkaa yllättäen odottamaan esikoistaan. Sarjan vakiohahmot jäävät hieman stereotyyppisiksi ja ohuiksi, mutta tämä taitaa dekkareille olla monesti tyypillistäkin.

Luminainen on palkittu Dekkariseuran Vuoden Johtolanka -palkinnolla, joka näkyikin siinä, miten kirjan juoni oli rakennettu. Loppuratkaisussa saattoi olla aavistuksen enemmän twistiä, kun murhaaja ja motiivi pysyivät selviämättä ihan kirjan loppumetreille saakka. Kaiken kaikkiaan Luminainen oli ihan kelpo viihdettä, jonka tosin malttoi laskea käsistään ilman sen suurempia vaikeuksia.

Arvio: 2 Taattua turvariepu-materiaalia niihin hetkiin, kun kaipaa tuttua ja turvallista lukemista.

Leena Lehtolainen: Jäänainen (Tammi) 1996

tiistai 16. joulukuuta 2014

Onko pakko, jos ei halua?

Tulossa seikkaperäinen tilitys äärimmäisen dilemman tiimoilta - lukeako kirja loppuun, joka tarjoaa tärkeän, uuden näkökulman kiinnostavaan aiheeseen, mutta joka samalla antaa lukijalleen kokovartalopuudutuksen liiallisuuksiin mennellä ankeuden maksimoinnillaan?

Kuva kustantajan sivuilta


 Tällaisia tuntemuksia minussa herätti Pekka Hiltusen teos ISO, jonka olen lievää henkistä väkivaltaa hyväksi käyttäen lukenut loppuun saakka. Asetin itselleni ukaasin, että muita kirjoja ei lueskennella, ennen kuin tämä jo pitkään yöpöydälläni kummitellut nide saatellaan takaisin kirjahyllyn rauhaan.
Anni on 37-vuotias, hyvin fiksu, hyvin lihava ja hyvin terve. Hänellä on yksi ongelma: muu maailma.

"Muistan tarkasti jokaisen ulkonäöstä saamani kohteliaisuuden. Niitä on kuusi."

Annilla on kaksi korkeakoulututkintoa muttei työtä. Anni ei ihaile itseään peilistä eikä kanna painoaan ylpeydellä. Mutta että häntä saisi solvata, työntää syrjään tai paheksua? Se ei taida nyt käydä päinsä. Anni ryhtyy taistoon. Hän on hyvä paasaamaan ja hänen yleisönsä on rajaton, sillä hän keksii sen itse, sängyssään tai Painonhallinta 1 -ryhmän tapaamiseen kävellen.
ISO on väkevä romaani lihavuudesta, häpeästä ja terveystiedosta. Elääkö Anni kuplassa vai onko hän harvinaisen tervejärkinen ihminen?
Kirja kertoo siis 37-vuotiaasta akateemisesti koulutetusta Annista, joka on sekä hyvin lihava, että hyvin terve. Yhtälö on vaikea yhteiskunnassa, jossa lihavista on tullut tämän ajan lainsuojattomia, joita muun yhteiskunnan on yleisen hyvän nimissä mahdollisuus tuomita ilman poikkeuksia. Hiltunen herätteleekin lukijaansa pohtimaan faktatietojen valossa mahdollisuutta, että hyvinkin lihava ihminen voi olla kaikin puolin terve. Yksisilmäisellä, lihavuuden tuomitsevalla yhteiskunnalla on siinä sitten aika paljon sulateltavaa, jota Hiltunen kuvaakin taidokkaasti.

Hiltusen teoksen kohdalla tämä lukemisen vaikeus ei suinkaan ollut se, että kirja olisi ollut jotenkin äärettömän huono. Päin vastoin, nostan hattua kirjailijalle, joka on näin seikkaperäisesti perehtynyt aiheeseensa vieläpä tuoreesta näkökulmasta. Ongelmaksi koin oikeastaan sen, että kirjailija alleviivasi päähenkilön kokemaa ankeutta ja vastoinkäymisiä tarpeettomankin paljon - kurjuutta muistettiin maksimoida siis todellakin ihan jokaisessa juonenkäänteessä. Helsingin Sanomien toimittaja Suvi Aholakin oli kirja-arvostelussaan huomannut saman:

Vaikka kyse on sankaritarinasta, Hiltunen tekee kaikkensa, ettei Annilla menisi liian hyvin. Se vaikuttaa välillä koomiseltakin: jokaista itsetuntoa kohentavaa tapausta seuraa antikliimaksi.
Vaikka teoksen on varmasti haluttu säväyttää lukijaa ajattelemaan, kääntyy se jo hieman itseään vastaan. Hieman hillitympänä ja aavistuksen nopeatempoisena kirjan tärkeä viesti olisi varmasti mennyt yhtä tehokkaasti perille kuitenkaan täysin uuvuttamatta lukijaansa.

Arvio: 2+ Keskustelunavaus tärkeästä aiheesta.

Pekka Hiltunen, Iso, WSOY (2013).

lauantai 8. marraskuuta 2014

Täydellinen kiteytys


Miete ystäväni kirjanmerkissä teki minuun suuren vaikutuksen. Tätä lukeminen on minustakin parhaimmillaan - arjesta irtautumista, rentoutumista, rauhoittumista. Nyt siis kirja auki ja peitto korviin ihmiset!

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Katsahdus krokotiilin keltaisiin silmiin


Kuva: Kustantajan kotisivuilta

Monesti lukemani kirjallisuus edustaa vahvasti tiettyä kategoriaa. Pitkään jatkunut, taannoinen dekkarivaiheeni on tästä hyvä esimerkki. Nuorempana minua milloin puraisi fantasiakärpänen, milloin historialliset rakkausromaanit. Yhteistä näille kausille oli kuitenkin se, että mielenkiinnon kohteena oleva genre edusti voimakkaasti aina tiettyä, fiktiivistä teemaa, joka kuljettaa lukijansa kauas arjen harmaudesta ja ongelmista.

Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät tekee poikkeuksen perinteiseen lukurepertuaariini. Pancolin kirja on kertomus tavallisten pariisilaisten ilon ja draaman täyttämästä elämästä - vaikkakin kirjassa pohditaan sivumennen myös krokotiilifarmin pitämisen haasteita.

Kirjan keskiössä on pariisilainen perhe kolmessa sukupolvessa, jonka jokaisella jäsenellä on elämässä omat haasteensa. Erityiseksi päähenkilöksi nousee kirjan alussa miehensä jättämä Joséphine, jonka kehityskertomuksen ympärille tarina rakentuu.

Joséphine on Pariisissa asuva historiantutkija, jonka mies lähtee nuoremman naisen matkaan. Joséphine jatkaa arkea kahden tyttärensä kanssa ja yrittää pysyä reippaana eron jälkimainingeissa, vaikka itsetunto on koetuksella ja rahahuolet vaivaavat. Joséphinen kaunis ja sosiaalisesti lahjakas sisko Iris on naimisissa rikkaan Philippen kanssa. Iriksen rinnalla Joséphine tuntee itsensä kömpelöksi ja epäonnistuneeksi. Mutta ei Irikselläkään helppoa ole. Hän pelkää miehensä pettävän häntä ja kaipaa elämäänsä uutta sisältöä. Eräillä illalliskutsuilla hän valehtelee vierustoverilleen kirjoittavansa historiallista romaania. Keskustelukumppani innostuu asiasta, ja pian Iris ja Joséphine tekevät sopimuksen, joka muuttaa siskosten suhdetta monellakin tavalla.
Pancolin teos taitaa olla ensikosketukseni ranskalaiseen kirjallisuuteen. Krokotiilin keltaiset silmät on harmitonta, hyvän mielen kirjallisuutta, jossa tarina rönsyilee lukuisten henkilöhahmojen avulla moneen suuntaan. Henkilöhahmoja ja sivujuonia olisi ollut mahdollista jopa rajoittaakin hieman, sillä esimerkiksi häädön saaneiden naapureiden tarina ei vienyt juonta mihinkään suuntaan. Tiedän kyllä, että Joséphinen ja kumppaneiden tarina saa jatkoa Pancolin seuraavassa kirjassa Kilpikonnien hidas valssi, joten on toki mahdollista, että tiettyjä asioita vasta pedataan tässä ensimmäisessä osassa.

Arvio: 4- Sujuvaa kerrontaa itseensä uskomisesta ja vastuun ottamisesta. Rohkaisee minua lukijana tarttumaan jatkossakin realistisempaan kaunokirjallisuuteen. Hieman tiivistetympänä lukukokemus olisi ollut entistäkin antoisampi.

Katherine Pancol, Krokotiilin keltaiset silmät, Bazar (2011). Suomentaja Marja Luoma

torstai 16. lokakuuta 2014

Rutiinit, minkä teitte.


Tiedättekö raivostuttavan ihmistyypin, joka rakastaa kaikkea uutta? Lukeudun itse kyseiseen ryhmittymään. Lähden intoa piukkana kokeilemaan milloin mitäkin uutta, ja tuputan ahkerasti uusimpia villityksiäni myös muille kokeiltavaksi. Viimeisimpänä kotkotuksena lienee netissä joogatunteja tarjonnut palvelu, jonka tahdissa olen taipunut asanaan jos toiseenkin tee-se-itse-joogastudioiksi muutetussa makuuhuoneessamme.

Mutta - jotta elämä pysyisi mielekkäässä balanssissa, on kaiken uuden kokeilulle oltava vastapainoksi tuttuja ja arkipäiväisiä rutiineja. Näiden rutiinien arvon ymmärtää vasta sitten, kun joku niistä muuttuu karmaisevan perustavanlaatuisella tavalla. Edellä mainitun kaltainen, erittäin valitettava muutostilanne osuikin minua tällä haavaa erittäin arkaan paikkaan, sillä olosuhteiden pakosta olen joutunut muuttamaan lukutapojani näillä näkymin pysyvästi.

Olen nimittäin vaihtanut työpaikkaa. Aikaisemmin työmatkani on ollut päivittäin puolesta tunnista jopa tuntiin per suunta, johon oleellisena osana kuului lukeminen. Aamuistakin pystyi nauttimaan eri tavalla, kun päivä käynnistyi puolen tunnin lukusessiolla. Myös iltapäivästä oli mukava nollata päätä lukemalla kotimatkan ajan.

Uusi työpaikkani sijaitsee lähellä kotiamme. Hurautan paikan päälle autolla tuossa tuokiossa, jonka takia olen siis joutunut hyvästelemään työmatkaan liittyvän mukavan lukurutiinin. Toki on mahtavaa, että työ on lähellä ja illalla on enemmän aikaa, kun ei tarvitse kökkiä koko iltapäivää ruuhkassa koko muun Helsingin kanssa. Kuitenkin säännöllisiä päivittäisiä lukuhetkiä on ikävä. Nyt tuntuu, että lukemiselle ei vielä löydy omaa paikkaansa uudessa maailmanjärjestyksessä.

Uudet uljaat lukurutiinit, muodostukaa jo! Kaipaan päivittäisiä päätänollaavia lukuhetkiä kaiken uuden sekoilun vastapainoksi!

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Tein sen taas eli terveisiä kirjaostoksilta



Muut ajan hermolla olevat kaupunkilaishipsterit suuntaavat legendaariselle Kaivarin Kanuuna -kirpparille saalistamaan Punavuori-mummojen Burberry-trenssejä ja muita vintageherkkuja, mutta en minä! Itsehän puolestani - lajitovereistani poiketen - yllätän itseni kantamassa kassalle sylillisen painettua sanaa, kuinkas muutenkaan!

Aikaisemmin syksyllä tekemästäni kirjojen ostolakko -lupauksistani huolimatta sai liitoksistaan pullisteleva kirjahyllymme tänään lisää fyllinkiä, kun kuvassa olevat kirjat tarttuivat reissulta mukaan. Marokkolais-ranskalaisen Katherine Pancolin kirjoja olen useaan otteeseen hypistellyt kirjakaupoissa ja nyt kirjailijan kaksi ensimmäistä teosta, Kilpikonnien hidas valssi ja Krokotiilin keltaiset silmät pääsevät lukulistalleni. Odotukset ovat Pancolin kirjojen suhteen kieltämättä kovat. Ranskassa molemmat teokset ovat myyneet miljoonia kappaleita.

Ruotsalaisen Karin Brunk Holmquistin menestysteosta Pieni potenssipuoti olen yhtälaisesti pokkarihyllystä vilkuillut. Luulen, että edellä mainittu teos tarjoaa Kajsa Ingemarssonin Keltaisten sitruunoiden ravintolan tavoin kepeää ja huumorilla höystettyä ruotsalaisviihdettä, jota luen mielelläni.

Neljänneksi nappasin mukaani Jodi Thomasin Rosa Leen salaisuudet, jonka kaunis kansikuvitus ja New York Times best seller -argumentti sai minut tarttumaan kirjaan. Teoksen kansitekstit lupaavat "jokaisella vanhalla talolla olevan tarinansa, joka vain odottaa tullakseen kerrotuksi". Kirja ei siis ole hiuksianostattava dekkari vaan edustaa ennemminkin "koskettavat henkilöhahmot etsivät rakkautta" -genreä.

Että tällaista on saatu aikaiseksi tällä saralla tänään! :)

lauantai 27. syyskuuta 2014

Anna anteeksi Markus Zusak...




...että en ole lukenut kirjaasi aikaisemmin.

Välillä kohdalle osuu täydellinen lukunautinto, suoranainen lukukokemusten neliapila. Erityisen nautinnollisia tällaiset kokemukset ovat silloin, kun ne osuvat kohdalle hieman yllättäen. Näin pääsi käymään Markus Zusakin Kirjavarkaan kanssa.
Natsi-Saksa toisen maailmansodan keskellä. Kuolema, tarinamme lempeä kertoja, ei ole koskaan ollut kiireisempi. Hän kohtaa yhdeksänvuotiaan Liesel Memingerin ensimmäisen kerran valkeana talvipäivänä 1939 saapuessaan noutamaan tämän pienen veljen sielua. Sota pakottaa kuoleman seuraamaan Lieselin elämää myöhemmin kasvatuskodissa Münchenin lähellä. Pommisuojassa Liesel lukee varastettuja tarinoita naapureilleen ja kellariin piilotetulle juutalaismiehelle. Ja jossakin pisteiden ja niitä seuraavien isojen kirjainten välissä näkyy pilkahdus taivasta ja toivoa.
Tartuin kirjaan aavistuksenomaisen velvollisuudentunnon siivittämänä, sillä omasta hyllystäni löytynyt pokkari oli odottanut lukemista pitkälti jo toista vuotta (kirjoitinkin omituisesta tavastani ostaa ja pantata kirjoja täällä).  Myös tänä vuonna julkaistu suuren budjetin Kirjavaras-elokuva puolsi ajatusta siitä, että ei tämä kirja nyt ainakaan ihan täysi susi voi olla.

Anne Frankin päiväkirjan lukeneena odotin Kirjavaras-kirjan automaattisesti tarjoilevan samaa, eli sanojen läpi maailmaa katsovan nuoren tytön tuntoja natsi-Saksan varjostamassa Euroopassa. Ja niinhän se tarjoilikin, Euroopassa juutalaisvainon siivittävämän elämän kuvaamisen osalta. Monilta muilta osin kirja oli kuitenkin täysin ainutlaatuinen.

Ensinnäkin, kirjan kertojana toimi kuolema, joka toisen maailmansodan aikana pyyhälsi ympäri Eurooppaa kiireisempänä kuin koskaan. Kuolema esiintyi kirjassa lähes inhimillisenä hahmona, joka väsymättä ja kunnialla suorittaa velvollisuuttaan kuolevien sieluja hellästi noutavana tuonelan lähettiläänä. Oman mausteen tuo kuoleman suorastaan hykerryttävät huomiot yksittäisistä ihmisistä, ilmiöistä tai mikseipä oikestaan koko ihmiskunnasta. Kuolema myös avuliaasti tarjoilee lukijalle selvennystä milloin saksankielisen termin oikeaoppisesta käännöksestä ja milloin kenenkin ihmishahmon perimmäisistä luonteenpiirteistä. Tässä esimerkkinä kuoleman tarkennuksia eräästä kirjan päähenkilöstä:

 * * * TIETOJA HANS HUBERMANNISTA * * *
Hän oli kova tupakkamies.
Tupakoinnissa hän piti eniten sätkien käärimisestä.Hän oli ammatiltaan maalari ja osasi soittaa pienoharmonikkaa.
Siitä oli hyötyä varsinkin talvisin, koska silloin hän pystyi ansaitsemaan hiukan rahaa soittamalla Molchingin kapakoissa, esimerkiksi Knollerissa.
Hän oli huijannut minua yhdessä maailmansodassa, mutta joutuisi myöhemmin (ikäänkuin nurinkuriseksi palkinnoksi) toiseen, missä hän jollain lailla onnistui väistämään minut taas.
Kuoleman vuoropuhelu kirjan eteenpäin vievän juonen kanssa rytmittävät kirjaa suorastaan hypnoottisella tavalla. Lisäksi erityisen nautinnollisen Kirjavarkaasta teki Zusakin ainutlaatuinen kirjoitustyyli ja tapa käyttää sanoja poikkeuksellisen runollisella ja raikkaalla tavalla. Seuraavan ote ilmentää myös kuvaavasti Zusakin omintakeista kirjoitustapaa.
* * * VALOKUVA HIMMELSTRASSESTA * * *
Rakennukset näyttivät kokoon liimatuilta;
enimmäkseen ne olivat pieniä omakotitaloja
ja hermostuneen näköisiä kerrostaloja.
Maata peittää tummunut lumi mattona.
Kuvassa on betonia, vaatenaulakkomaisia tyhjiä puita ja harmaata ilmaa.
Arvio: Ehdottomasti 5/5 arvoinen lukukokemus. Ainutlaatuinen kirja, joka koskettaa, hykerryttää, lumoaa ja antaa miettimistä pitkäksi aikaa.

Markus Zusak, Kirjavaras (Otava 2014) suomentaja Pirkko Biström

perjantai 19. syyskuuta 2014

Näin kuivan postausaiheen pelastaa vain Ryan Goshling -meemi


Koko sen ajan, kun olen systemaattisesti pitänyt lukupäiväkirjaa - niin off- kuin onlinessa olen pohdiskellut kirjojen pisteyttämisen mielekkyyttä - sekä ennen kaikkea logiikkaa sen takana. Kukapa meistä ei kirjan takakannen kiinni läpsäyttäessään tekisi päässään jonkin sortin yhteenvetoa lukemastaan ja asettaisi lukukokemustaan sopivaan kohtaan aineettomalla hyvä-huono-janalla. Jostain syystä kuitenkin lopullisen arvosanan antaminen lukukokemukselle tuntuu välillä haastavalta, sillä useimmiten se pohjautuu suurelta osin sen hetkiseen fiilikseen eikä niiden annossa ole välttämättä kovin vedenpitävää logiikkaa.

Itse kyllä toisaalta pidän siitä, että lukukokemuksen mielekkyyden voi konkretisoida yhdeksi numeroksi, mutta kuten sanottua, olen havainnut omassa numeerisessa arvostelussani pieniä onnahteluita. Ensinnäkin - ennen tapanani oli arvostella kirjat kouluasteikoilla nelosesta kymppiin. Huomasin tämän kuitenkin mahdottomaksi siksi, että jos kirja on nelosen tai vitosen arvoinen jätän sen suvereenisti kesken. Toisin sanoen asteikko oli typistynyt täten jo kaksi numeroa, sillä käytännössä näitä huonoimpia arvosanoja ei saa yksikään kirja. Myöskään täysien kymppien antamista olen vältellyt, sillä sen antaminen tuntuu jotenkin todella jättiläismäiseltä kannanotolta. Itse asiassa tällä asteikolla annettuna ainoastaan yksi kirja on vanhassa lukupäiväkirjassani ansainnut täyden kympin, Pat Conroyn Vuorovetten prinssi (joka kieltämättä on arvosanansa ansainnut).

Olen myös todennut, että omassa kriittisessä ajattelussani voisi olla myös parantamisen varaa, sillä lähtökohtaisesti en koe itseäni erityisen kriittiseksi ihmiseksi. Tietyissä tilanteissa perusteltu kriittisyys olisi kuitenkin hyvä taito, jota esimerkiksi lukukokemuksia analysoidessa voisi hyvinkin harjoittaa. Hyväntahtoinen perusluonteeni tosin aiheuttaa ongelmia kriittisten näkökulmien löytämiselle, sillä tunnustaudun myös säälipisteiden antajaksi. Tämä käy ilmi esimerkiksi tilanteissa, jossa olen lopettanut huonohkon kirjan lukemisen josta kuitenkin automaattisesti ajattelen sen hyviä puolia karrikoiden "juoni oli tylsä ja kirja kehnosti kirjoitettu, mutta kansihan oli ihan kiva". Saatoin siis säälistä antaa hieman paremman arvosanan kuin mitä kirja olisi ansainnut mielestäni. Tällainen perin päänvikainen tapa toimia vie jollain tavalla pohjan pois ikään kuin koko arvostelun idealta, eikö totta?

Siirtyessäni vihko ja kynä -kombinaatiosta ah, niin moderniin kirjablogin pitämiseen päätin ajatella uudelleen myös arvosana-asteikon niin, että annettu arvosana peilaisi mielipidettäni sekä toimisi oikeasti hyödyllisenä informaationa myös blogiini mahdollisesti eksyvälle. Ajattelen myös, että yksinkertaisempi arvosteluasteikko tekee kirjojen arvosanojen antamisesta helpompaa myös edustamalleni epäkriittiselle optimistiluonteelle.

Tässä siis Lukuun ottaen -blogin arvosteluasteikon ensi esiintyminen, S'il vous plaît!

1/5 Älä vaivaudu, täyttä roskaa.
2/5 Paremman puutteessa
3/5 Kelpo kokemus
4/5 Erittäin hyvä
5/5 Kirjojen aatelia -vertaansa vailla!

perjantai 12. syyskuuta 2014

Luen minä muutakin

...kuin Pendergast-novelleja ja ruotsalaisen Camilla Läckbergin dekkareita. Vaikka sitä ei tätä blogia lukemalla uskoisi. Ei ehkä ihan niin vakuuttava blogin aloitus itseään kaikkiruokaiseksi kirjanystäväksi tituleeraavalta, hohoo!

Eilen kuitenkin lopettelin Läckbergin uusimman novellin, Enkelintekijän. Uutuuskirja ei kyllä sykähdyttänyt, mutta toisaalta en myöskään ollut päästämässä itseäni välittömättömästi kärsimyksistäni sitä lukiessa. Olisikohan Läckbergin kirjojen kanssa tapahtunut osaltani pieni kyllääntyminen, kun kirjaa lukiessa tuntui siltä, että Läckberg kierrättää uudelleen ja uudelleen samoja asioita, kuten esimerkiksi sukupolvien takaa kumpuavia traumoja natsismista ja laiminlyödyistä lapsista. Nämä historian havinassa tapahtuneet asiat sitten punotaan takaumien avulla juoneen mitä läckberimäisimmällä tavalla.


Pääsiäinen vuonna 1974 Valön saaressa Fjällbackan liepeillä. Ruokasaliin on katettu hieno pääsiäisateria, mutta kaikki paitsi perheen yksivuotias tytär Ebba ovat poissa. Oliko kyseessä rikos, vai katosiko perhe omasta halustaan? Arvoitus ei koskaan ratkea.

Vuosikymmenien päästä Ebba ja hänen aviomiehensä Mårten palaavat Valön saareen. He ovat hiljattain menettäneet kolmevuotiaan poikansa, ja yrittäessään selvitä surustaan he ovat päättäneet avata majatalon vanhaan sisäoppilaitokseen, jota Ebban isä aikanaan johti ankaralla kädellä. Ebba ja Mårten ovat hädin tuskin ehtineet asettua aloilleen, kun he joutuvat tuhopolttoyrityksen kohteeksi. Ja kun he taloa remontoidessaan ryhtyvät poistamaan ruokasalin lattialautoja, löytyy niiden alta kuivunutta verta… Mitä Ebban perheessä oikein tapahtui – ja mitä kummaa on meneillään nyt?

Kirjailija Erica Falck tuntee tapauksen taustat ja suvun naisten traagisen, monen polven päähän ulottuvan historian. Hän päättää selvittää mysteerin, joka on herännyt jälleen henkiin.
 70-luvulla kadonneen perheen mysteeri oli minusta itsessään ihan kiinnostava idea juonelle, mutta jollain tavalla Ebban ja Mårtenin osa tarinasta tuntuu kovin päälleliimatulta. Lisäksi pieni sivujuoni aikaisemmassa osassa seikkailleen toimittaja-Kjelliin sekä ruotsin maahanmuuttovastaiseen puolueeseen tuntuivat olevan kovin ohuen aasinsillan päässä itse päätarinasta sitten kuitenkin. Myöskään kirjasta toiseen toistuvat takaumat eivät juurikaan tarjoa yllätyksiä lukijalle. Yllättävämpää melkein olisi, jos Läckberg julkistaisi kirjan ilman takaumilla leikittelyä!

Pidän toisaalta monista sivuhahmoista sekä myös tapahtumien miljööstä, Fjällbackasta eli eivät nämä kirjat läpeensä pahoja missään nimessä ole! Todennäköisesti tulen lukemaan myös kirjasarjan seuraavan osan, sillä kyllä näissä kirjoissa kaikesta paatostelemisesta huolimatta on rutkasti viihdearvoa. Ehkä pienen tauon jälkeen Läckbergin kirjoitustavalle tyypilliset nyanssit eivät tunnukaan enää yhtään niin häiritseviltä kuin nyt?

Lapsiperheen arjesta ja haasteista kertominen ovat Läckbergille tyypillisesti ehkä hieman ylikorostuneessa roolissa. Nimittäin hämmästyttävän monella kirjan hahmolla joko on pieniä lapsia tai vaihtoehtoisesti niitä on joku juuri pullauttamassa maailmaan hetkenä minä hyvänsä. Useampi kirjan hahmo on myös ainakin jossain vaiheessa kärsinyt lapsettomuudesta tai vaihtoehtoisesti traagisesti menettäneet lapsensa jossain vaiheessa elämää. Kirjailijan vauvakuumetta havaittavissa, anyone?

Arvio: 2

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Gummerus 2013). Suomentaja Outi Menna

P.S. Iskin kynteni kiinni juuri Markus Zusakin Kirjavarkaaseen, joka on vaikuttanut heti alusta lähtien erittäin lupaavalta!

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Pahaonninen Perillinen


Pienten töppäilyjen jälkeen sain vihdoin lopeteltua ruotsalaisen Camilla Läckbergin dekkarin Perillinen. Viimeksi kirjoja palauttaessani onnistuin epähuomiossa kesken olevan kirjapahasen ja vasta illalla huomasin kömmähdykseni. Uutta varausta odotellessa kului iloisesti sitten pari viikkoa!

Perillinen edustaa minusta perinteistä Läckbergiä. Kirjailijan tyylille tyypillistä takaumien käyttöä  juonen eteenpäinviennissä viljeltiin ahkerasti ja ne tuttuun tapaan sijoittuvat ruotsalaisen pikkukylän, Fjällbackan  (lähi)historiaan. Kirjan päähenkilö kirjailija Erica Falck alkaa selvittämään äitinsä menneisyydessä olevia salaisuuksia samalla huomaten, että niiden lonkerot yltävät myös nykypäivään pelottavalla tavalla.

Erica käy läpi edesmenneen äitinsä jäämistöä ja löytää vanhan natsien kunniamerkin. Miksi äidillä oli sellainen? Mitalin alkuperän selvittämiseksi hän vierailee seudun sotatuntijan, eläkkeellä olevan historianopettajan luona. Kahden päivän päästä mies on kuollut. Tapettu. Uutinen kylmää Ericaa. Onko hänen käynnillään jotain tekemistä murhan kanssa? Kun Erica vielä saa selville, että äiti tunsi murhatun miehen toisen maailmansodan aikana, hän ei voi olla sekaantumatta rikostutkintaan. Myös isyyslomansa aloittanut Patrik vedetään mukaan tutkimuksiin. Kuka on valmis tappamaan pitääkseen menneet salassa?

Camilla Läckberg vie jälleen lukijansa idylliseen mutta synkkien rikosten Fjällbackaan Ruotsin länsirannikolle. Tällä kertaa pintaan nuosevat Erica Falckin oman lapsuudenperheen kipeät ja tarkoin varjellut salaisuudet. Läckberg kutoo taiturimaisesti nykytarinan riipaisevaan kertomukseen nuorten elämästä 1940-luvun Ruotsissa.

Lukijana palaan Fjällbackan pikkukaupunkiin mielelläni kirja toisensa jälkeen. Läckbergin kirjat ovat mielestäni viihdyttäviä, vaikka ne eivät varsinaisesti mitään Nobel-teoksia olekaan. Tiettyyn "haluan lukea kepeää ja takuuvarmaa viihdettä nyt" -mielentilaan ne sopivat erinomaisesti.

Tähän minun mielestäni kulminoituu muutenkin kirja-arvostelujen vaikeus: mielestäni on käytännössä mahdotonta vertailla keskenään esimerkiksi klassikkoteosta ja viihdyttävää fiktioteosta. Ainakin oma lukemisfiilikseni on kovin tilannesidonnainen, välillä uppoaa paremmin Gabriel García Márquez ja välillä Stephenie Meyer (don´t judge me). Onhan se lihapiirakkakin yöllä taksijonossa maailman parasta, vaikka alkuillasta olisi vetänyt huiviinsa itkettävän hyviä Michelin tähti -mättöjä!

Arvostelu: 2,5 / 5

Plussaa: Viihdyttävä. Kirjan takaumissa kuvataan kiinnostavasti myös tilannetta Natsi-Saksan miehittämän Norjan vankileirillä.

Miinusta: Juoni olisi voinut olla aavistuksen nopeatahtisempi.

Camilla Läckberg: Perillinen (Schildts Kustannus Oy 2007) suomentaja: Outi Menna

maanantai 1. syyskuuta 2014

Tulkaa läpsäisemään


Kävi sillä tavalla hassusti, että sunnuntaisissa shoppailuhuuruissa satuin harhailemaan Suomalaiseen Kirjakauppaan katsastamaan tarjontaa - mahtipontisesta "nyt otan projektiksi lukea omassa kirjahyllyssä viruvaa kirjallisuutta ensin" -uhostani huolimatta.

Silmääni sattui osumaan edelleenkin käynnissä olevasta dekkarivaiheesta johtuen uusi amerikkalainen dekkaristituttavuus Karin Slaughter, sekä vastustamaton kaksi Slaughter-pokkaria 12 eurolla -tarjous, jonka takia sarjan kaksi ensimmäistä osaa käveli kanssani ulos lähes itsestään!

Vai voitteko syyttää sortumista seuraavien, kirjasarjaa mainostavien ylisanojen jälkeen?

Maailmanluokan trillerisarja alkaa!

Slaugterin Will Trent on ehkä koko dekkarikirjallisuuden viehättävin rikostutkija!
- Liza Marklund

Karin Slaughter on taitava. Pelon huone imaisee otteeseensa heti alusta alkaen!
- Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehti

Nyt on kyllä vähän morkkis. Syyllisyydentunnosta kiemurrellen vannon nyt pyhästi, että en ota kirjahyllyn uusia tulokkaita lukuun ainakaan vielä vähään aikaan, ellei kiusaus käy aivan ylivoimaiseksi!

Tässä vielä takakannen antia sarjan ensimmäisestä kirjasta, Triptyykistä:
Atlantassa vaanii kylmäverinen murhaaja, joka irrottaa naisuhreiltaan kielen. Tapaukset saa tutkittavakseen etsivä Michael Ormewood, jolla on ongelmia avioliittonsa ja autistisen poikansa kanssa. Poikkeuksellisen karmivaan sarjamurhaajajahtiin määrätään avuksi erikoisagentti Will Trent. Tämä arpien peittämä lastenkodin kasvatti on mysteeri itsessään, mutta rikosten suhteen hänellä on ilmiömäinen vainu.
Koulutoverinsa raiskauksesta ja murhasta teinipoikana tuomittu John Shelley pääsee 20 vuoden jälkeen vankilasta ja joutuu heti vaikeuksiin. Kuka uskoisi murhamiehen sanaa?
Kuulostaa  lupaavalta, eikös?
Karin Slaughter: Triptyykki (Tammi 2009) & Pelon Huone (Tammi 2010) Käännös Annukka Kolehmainen

maanantai 25. elokuuta 2014

Laskeva neitsyt & totuus maailman parhaimmasta tonnikalapastasta

    
...Minkälaisia meikkituotteita me naiset ostamme? Myyjän sanavalinnoilla on suuri merkitys. Olin kerran ostamassa poskipunaa ja pähkäilin kalliin ja vähemmän kalliin välillä. Myyjä mainosti jostain syystä innokkaammin kalliimpaa poskipunaa - Ihana tuote! Se tekee ihon ihan posliiniseksi, hän sanoi. Posliiniseksi. Pakko ostaa.

...Sitten ovat tietysti kaikenlaiset kylkiäiset, joitten avulla laatukosmetiikkaa myydään. Tiedättehän nämä tarjoukset, jos ostat kaksi meidän firmamme tuotetta, saat kaupan päälle meikkipussin, minihuulipunan ja rakastajan.

Näin tarkkanäköisesti eräästä naiseuden haasteesta kirjoittaa eräs ehdottomasti suurimmista kotimaisista kirjailijasuosikeistani, Anna-Leena Härkönen. Erityisesti olen viehtynyt Härkösen loistaviin kolumneihin, jossa milloin pureudutaan naisena, äitinä, taiteilijana tai ylipäätään ihmisenä olemisen sietämättömän monipuolisiin haasteisiin. Ehdoton oma suosikkini on Härkösen novellikokoelma Palele porvari! jota lukiessani olen purskahtanut muutaman kerran niin kovaa nauramaan, että poikaystävänkin mielenrauha on järkkynyt. Erittäin hauska ja lohdullinen kirja erityisesti niihin hetkiin, kun itsestä tuntuu erityisen riittämättömältä ja maailma vähän liian harmaalta.

Juuri tänään lopettelin Härkösen Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia -kirjan, jossa Anna-lehdessä julkaistuja parhaita kolumneja on laitettu yksiin kansiin. Hauskuudessaan se ei mielestäni yltänyt Palele porvari! -kolumnien tasolle, mutta viiltävän terävien analyysiensä takia tämä on riemastuttava välipalalukeminen, jonka hotkaisee melkeinpä yhdeltä istumalta. 

Kesän alussa lukasin myös Härkösen tänä vuonna filmatisoidun Ei kiitos -kirjan, jossa Härkönen kuvaa omalla humoristisella tyylillään haasteita virttyneessä parisuhteessa. Tätäkin kirjaa suosittelen lämpimästi, sillä samaistumispintaa kirjasta löytää lähes kuka tahansa pitkän ihmissuhteen läpikäynyt.

Arvosana: 3,5/5

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia (Otava 2012)  

Arvosteluperusteet: Sympatiseeraan nerokkaita kolumneja kynäilevää Härköstä monella tapaa. Kaiken kukkuraksi yksi ehdottomista suosikkiresepteistäni (tonnikalapasta) on Anna-Leena Härkösen keittokirjasta Sopan syvin olemus. Tätä tarjoillessa saa palkkioksi aikaan epäuskon ja hämmästyksen "voiko tonnikalaspagetti olla näin hyvää" -ähkäisyjä ihmisestä riippumatta. Uskokaa tai älkää. Tässä vielä ohje kokonaisuudessaan.

Tonnikalapasta
1 Sipuli  
½ tl suolaa  
½ tl yrttimaustesekoitusta  
½ tl pippurisekoitusta
3 rkl tomaattipyreetä (ketsuppi käy)  
2 dl ruokakermaa  
100 g fetajuustoa  
1 prk tonnikalaa

Viipaloi sipuli ja kuullota öljyssä.
Lisää mausteet, tomaattipyree ja kerma. Hauduta n. 5 min.
Lisää kuutioitu feta ja tonnikala. Kuumenna kiehuvaksi.
Tarjoa pastan ja raikkaan salaatin kanssa.

Simple as that.

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Ave, frater!


 FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergastin pahin vihollinen on vaaninut häntä koko hänen ikänsä. Jo vuosikymmeniä tämä on suunnitellut täydellistä rikosta, ja nyt hetki on koittanut. Pendergastilla on vastassaan vihollisista kauhein –pirullisen ovela, häiriintynyt ja huippuälykäs veljensä Diogenes, joka asettaa veljelleen äärimmäisen haasteen: pysäytä minut jos voit…
Pendergast seuraa voimattomana, kuinka hänelle läheisiä ihmisiä murhataan kauhistuttavilla tavoilla, joihin kätkeytyy viittaus suvun historiaan. Kaiken huipuksi johtolangat viittaavat häneen itseensä. Apunaan taistossa mielipuolista veljeään vastaan Pendergastilla on vain vanha ystävänsä, New Yorkin poliisin komisario Vincent D’Agosta – joka on todennäköisesti itsekin tulevien uhrien listalla.

Douglas Prestonin ja Lincoln Childin neljäs suomennettu Pendergast-romaani Veljensä vartija lunastaa vihdoinkin kärsimättömäksi muuttuneen lukijan odotukset. Sarjan neljännessä osassa vihdoin tulee tolkkua eri osissa esiin marssitetuille sivuhenkilöille, jotka tuntuvat vaihtuvan systemaattisesti kirjasta toiseen siirtyessä. Varsinkin toista osaa aloittaessani hämmästys oli suuri, kun huomasin että kirjassa ei ole ensimmäisen osan kanssa mitään muuta yhteistä, kun agentti Pendergast.

Veljeni vartija -kirjassa Pendergast ottaa nimensä mukaisesti mittaa aikoja sitten kuolleeksi luullusta, umpipahasta mutta sitäkin nerokkaammasta veljestä, Diogenesistä, joka on käyttänyt pakkomielteisesti vuosikymmeniä täydellisen rikoksen suunnitteluun (veljen olemassaoloon viitattiin jo sarjan aikaisemmassa osassa, Tulikivessä). Kissa ja hiiri -leikki alkaa, kun katala suunnitelma pannaan täytäntöön ja Pendergastille läheisiä ihmisiä alkaa tipahtelemaan kuin kärpäsiä  kaikkien rikospaikoilta löydettyjen johtolankojen osoittaessa Pendergastiin itseensä. Kirjan edetessä lukijalle alkaa pikkuhiljaa selviämään, mitä Diogenes rikoksellaan tavoittelee.

Juoneltaan sopivan kuumottava juoni kiinnostuksen ylläpitämiseksi vie lukijaa selkeästi juonellisesti eteenpäin sekä tarjoaa lukijalle myös jokseenkin tyydyttävän loppuratkaisun. Varsinkin kirjan loppupuolella käy kuitenkin erittäin selväksi se, että kirja on esinäytöstä sarjan viidennelle osalle, Kuolleiden kirjalle. Veljensä vartija -kirjan lopetus jättää ilmaan useita juonellisia kysymysmerkkejä - selkeintä viidennen osan petaamista mielestäni on myös kaikkien aikaisempien kirjojen sivuhahmojen käyttäminen neljännessä osassa, vaikkakin sitten ihan vaan pienessä roolissa. Kakkososan Carriekin viivähti kirjassa ehkä kahden sivun verran, mikä ei juonellisesti tarjonnut käytännössä mitään lukijalle.

Kirja oli kaiken kaikkiaan oiva lukukokemus. Hieman Pendergast-sarjan kakkos- ja varsinkin kolmososaan pettyneenä tämä neljäs kirja tarjosi ensimmäisen osan tavoin hyvän lukukokemuksen. Toisaalta mielessä kävi myös se, että neljäs kirja saattoi tuntua myös erinomaiselta siksi, että sarjan aikaisempi osa oli kohtuullisen surkea, johon verrattuna ei vaadi paljoa, että nelososa tuntuu loistokirjalta... Jään kuitenkin odottelemaan kiinnostuksella sarjan viidettä osaa, joka ensi viikolla jo odotteleekin kirjastossa. Eiväthän nämä Pendergast-kirjat mitään life changereita ole, mutta parhaimmillaan ihan kelpo viihdettä.

Plussaa: Pendergast-kirjoista aikaisemminkin tutuksi tullut, antaumuksellisen perehtyminen erityyppisiin aiheisiin tekee edelleen vaikutuksen. Tässä kirjassa puitiin muun muassa yksityiskohtaisesti askel askeleelta museon hälytinjärjestelmän päivittämisen haasteita.

Miinusta: Pahisveli-Diogenesin välillä raivostuttava ylivertaisuus ja älykkyys. Ehkä hieman vähemmälläkin olisi lukija ymmärtänyt, että "kylläpäs se veli on paha ja nerokas."

Kyssäri itseäni viisaammille: onko kirjasarjasta jätetty suomentamatta mahdollisesti sarjan ensimmäinen osa? Nelososassa viitattiin hanakasti nimittäin aikaisemmin tapahtuneisiin metromurhiin, jossa Pendergastin kanssa rikoksia selvittivät Timesin reportteri William Smithback sekä nelososassa mukana ollut Margo Green.

Arvio: 3/5

Douglas Preston & Lincoln Child: Veljensä vartija (Gummerus 2012) Käännös Pekka Marjamäki 

maanantai 11. elokuuta 2014

Kirjapanttaajan tunnustus

Suurin osa ihmisistä hämmentävän ristiriitaisia tyyppejä, jotka välillä tekevät mitä sattuu ja myös asioita, missä ei ole aina mitään järkeä. Luen itseni mukaan tähän samaiseen kategoriaan muun muassa seuraavasta syystä.

Suurena kirjojen ystävänä olen elämäni aikana kartuttanut kookkaan kirjahyllyllisen edestä kiinnostavaa kirjallisuutta. Omaa kirjastoani olen säännöllisesti joutunut harventamaan vähiten kiinnostavimmasta päästä, jotta myös uusille suosikeille olisi tilaa hyllyssäni. Niitä ostelenkin epäsäännöllisen säännöllisesti milloin divareista, milloin Akateemisen kirjakaupan Hulluilta päiviltä.

Vuosi sitten päätin muuton yhteydessä lopulta luopua sydän vihloen suuresta, myöhäisteini-iässä kerätystä fantasiakirjakokoelmasta, sillä se ei yksin kertaisesti olisi mahtunut enää kirjahyllyyni. Pelkästä nostalgiasyistä en nimittäin voinut antaa itselleni lupaa säilyttää yli sataniteistä kirja-armadaa. Luopuessani nuoruuteni lempikirjoista lohdutin itseäni sillä tiedolla, että suuri valikoima poismyytyjä kirjojani löytyy kirjaston valikoimasta muutaman napin painalluksen päästä, mikäli nostalgiahammasta alkaa kolottamaan.

Tämä siis taustaksi. Ja nyt päästään itse tunnustusvaiheeseen.

Olen kirjapanttaaja.

Kirjapanttaajat naamioituvat suurlukijoiksi ja painetun sanan suuriksi ystäviksi olemalla kirjaston vakiasiakkaita sekä myös ostamalla paljon kirjallisuutta kotiin. Monilla kirjapanttaajilla saattaa hämäyksen vuoksi kirjahyllyssä lymytä kattavakin joukko kirjapanttaajaa kiinnostavaa lukemista. Se, miten kirjapanttaaja lopulta eroaa normaalista kirjojen ystävästä on se, että panttaaja ei jostain syystä saa aikaiseksi lukea kaikkia ostamiansa kirjoja. Lopulta pantatut kirjat päätyvät harmaaksi kirjahyllymassaksi, joiden lukemista on helppo kartella useimmiten tekosyyllä "kirjaston kirjat pitää lukea ensiksi".

Oikeasti totuus on se, että kirjapanttaaja panikoituu valinnan edessä. Jos valintaa ei synny, niin panttaaja pakenee päätöksentekoa kirjaston kasvottomien hyllymetrien taakse. Toisinto tästä saattaa tapahtua joskus myös kaupan karkkihyllyllä: tarpeeksi kovan "suklaata vai jäätelöä" -henkisen valintatilanteen edessä saatan mennä totaalisesti pois tolaltani ja lopulta luikkia selkä kyyryssä kaupasta ulos tyhjin käsin.

Nyt yritän kuitenkin parantua tästä kiusallisesta vaivasta. Aion tässä ja nyt julkisesti käsi lähimmällä romaanilla vannoa, että aion tulevaisuudessa aktiivisesti tehdä töitä sen eteen, että saisin vihdoinkin luettua edes joitakin panttaamistani kirjoista (alla) - sanotaan vaikka tulevaan jouluun mennessä!
  • Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
  • Eric Schlosser: Pikaruokakansa
  • David Nicholls: Starter for ten
  • Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö
  • Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
  • Kate Mosse: Krypta
  • Alice Walker: Häivähdys purppuraa
  • Ilkka Raitasuo & Terhi Siltala: Kellokosken prinsessa
  • Eoin Colfer: Vielä yksi juttu...


sunnuntai 10. elokuuta 2014

Kesällä jännittää


Ei kyllä ole vaikea hahmottaa edes nopealla vilkaisulla lomalukemiston punaista lankaa: monen muun tavoin myös omaan kesälomaani on pikku hiljaa alkanut kuulumaan suorastaan erottamattomana osana dekkarit.

Sopivan kokoisen lomadekkaristovalikoiman suunnittelu alkaa jo hyvissä ajoin ennen kesälomaa. Helmetin suosiollisella avustuksella syntyy prosessin tuloksena hahmotelma lomaviikkojen aikana ahmaistavasta kirjavalikoimasta. Prosessista ilahtuneena sisäinen kirjanörttini hieroo käsiään yhteen tyytyväisenä - en siis jostain syystä pidä ajatuksesta, että kesken kesäloman pitää alkaa metsästämään hyvää luettavaa.

Muina vuodenaikoina olen lukijana aavistuksen avoimempi uusille kirjailijoille sekä genreille. Kesälomalla minusta kuitenkin kuoriutuu kirjanihilisti, joka haluaa lukemistoonsa varmasti sellaisia kirjoja, joita takuuvarmasti fiilistelen. Tämän vuoden lomalla tuli luettua useampi Camilla Läckberg sekä Lincoln Childin että Preston Douglasin Pendergast -romaani. Liza Marklundin ensimmäistä kirjaa, Uutispommia yritin kovasti myös aloitella, mutta poikkeuksellisesti en jaksanut lukea kirjaa loppuun asti.

Läckbergin romaanit ovat valloittaneet myös minut monen muun lukijan tavoin. Tanumsheden pikkukaupunkiin Ruotsiin sijoittuvassa sarjassa valokeilassa ovat mielestäni ennemminkin kaupungin valloittavat persoonallisuudet, kuin itse kirjoissa selvitettävät rikokset, jotka rakentavat kirjoille niiden tunnusomaisen punaisen langan. Mantelin tuoksua lumimyrskyssä -kirja on takakannen mukaan Agatha Christian -hengessä kirjoitettu minidekkari, jossa pääosassa seikkailee eräs kirjan sivuhahmoista. Nopeasti ahmaistava pikkukirja oli kyllä ihan lukemisen arvoinen teos, mutta ei ehkä Läckbergin kirjoista kaikkein mieleenpainuvin.

Pahanilmanlinnusta puolestaan pidin kovasti. Uusi naispoliisi aloittaa Tanumsheden poliisilaitoksella ja samaan aikaan kaupunki joutuu valokeilaan hieman mielestäni Big Brother -hengessä olevan reality shown kuvauspaikkana. Yksi ohjelmaan osallistuneista kuitenkin murhataan kuvauksissa, jota pikkukaupungin persoonalliset poliisit lähtevät selvittelemään. Sivuhuomautuksena pitää kyllä todeta, että kirjasarjan toinen päähenkilö Erica Falck on kyllä ihanan samaistuttava Dumle-karkkien himoissa piehtaroivana hämmentyneenä tuoreena äitinä. Läckbergin Perillisessä minulla on vielä jonkun verran sivuja jäljellä, joten odotan kirjan loppuun asti ennen tuomion antamista.

Lincoln Childin ja Douglas Prestonin Pendergast-romaanit ovat puolestaan taitavasti rakennettuja dekkareita mielstäni hienoisilla Dan Brown -viboilla maustettuna. Kirjailijoiden perehtyneisyys milloin mihinkin aiheeseen - kuten esimerkiksi ensimmäisessä sarjan kirjassa 1850-luvun New Yorkiin antaa kuvan kirjailijoiden todellisesta perehtyneisyydestä vaihtuviin aihepiireihin.

Sarjan päähahmona seikkaileva FBI:n agentti Aloysius Pendergast on ylivertaisuudessaan ehkä hieman yllättäen oikein pidettävä hahmo verrattuna monien dekkareiden, välillä jopa tuskastuttavan inhimillisten päähenkilöiden töppäilyjen seuraamiseen. Pendergast-kirjoja lukiessa tietää, että päähenkilöllä on aina kaikkeen myös B-suunnitelma höystettynä vähäeleisellä etelävaltioiden charmilla. Päähenkilöstä ei ikään kuin tarvitse olla huolissaan kaiken aikaa - mikäli tämä käy yhtään kenenkään järkeen?

Kesälomalla kahlasin läpi sarjan toisen ja kolmannen osan. Toinen osa, Kuoleman asetelma sijoittui ensimmäisen osan nopeatempoisen New York -seikkailujen jälkeen pieneen Amerikan keskilännessä sijaitsevaan tuppukylään, josta löytyy irvokkaasti keskelle maissipeltoa aseteltu ruumis. Mustapukuinen ja kalpeakasvoinen FBI:n erikoisagentti Pendergast saapuu kylille juuri parahiksi kun lisää uhreja alkaa ilmaantumaan. Apurikseen agentti Pendergast värvää paikallisen goottitytön, jonka kanssa alkaa selvittämään tapahtumia.

Juoni säilyy käsin kosketeltavan kuumottavana monisyisen kerronnan halki - välillä juoni vie tarinan intiaanien ja uudisasukkaiden välisiin taisteluihin ja välillä autioituvan maaseudun kohtaamiin haasteisiin. Jännitys puolestaan säilyy läpi kirjan ja itsekin sängyssä sydän pamppaillen kahlasin läpi jännittäviä kohtia. Poikaystävääkin välillä nauratti, kun spontaanit hyit ja iikit pääsivät allekirjoittaneesta maailmalle. Mutta kaiken kaikkiaan, oikein oivaa kesälukemista, suosittelen!

Kuoleman asetelmasta innostuneena kävin käsiksi samaisen kirjasarjan seuraavaan osaan, Tulikiveen. Kirjan pihvinä on mystiset kuolemat, jotka antavat ymmärtää, että itse vanha vihtahousu on niiden takana. Kirjan edetessä juoni vie Pendergastin sekä ystävänsä komisario Vincent D'Agostan New Yorkin kautta Firenzeen, jossa kupletin juoni kulminoituu vanhaan, romahtamispisteessä olevaan linnaan.

Vaikka pidän itseäni mitä lauhkeimpana lukijana, joka harvoin heittäytyy yltiökriitiseksi, niin joku Tulikivessä kaikesta huolimatta tökki. Kirjaa lukiessa jatkuvasti toivoi, että pian alkaa tapahtumaan aikaisempien Pendergast-kirjojen lailla. Kolmatta Pendergast-kirjaa leimaa mielestäni tylsyys ja sarjan seuraavan osan otin lukuun vain siitä syystä, että kuulin sarjan jo lukeneelta henkilöltä kolmannen kirjan olleen muita kirjoja huonompi - terkkuja vaan äidille! Tänään olen aloitellut sarjan neljättä osaa, Veljensä vartijaa. Katsotaan, mihin suuntaan kirja kehittyy.

EDIT: Olin juuri lähdössä kovalla kiireellä jumppaan ja kirjastoreissulle postauksessa olevaa kuvaa ottaessani, jonka seuraksena tajusin vasta illalla, että palautin sitten muiden kirjojen oheella myös Läckbergin Perillinen-kirjan, jota olin parhaillani ahmimassa. Kylläpäs kyrsi!







keskiviikko 6. elokuuta 2014

Sitten joskus

Olen kohta kuukauden päivät istunut - satunnaisesti tosin - koneella ja tuijottanut tyhjää ruutua blogini ensimmäisiä rivejä mielessäni hahmotellen. Mielipiteitä ja kaikenkarvaisia ajatuksia kirjojen ihmeellisestä maailmasta löytyy täältä ruudun takaa kirjaimellisesti vaikka muille jakaa, mutta se aloittaminen ja ensimmäisten lauseiden ulos puristaminen on jotenkin ihan ylitsepääsemätön haaste, ja monesti lykännyt aloittamista "sitten joskus" -ajankohtaan. Aika tehokasta toimintaa itseään kuitenkin viestintäalan töillä itseään elättävältä, eikös!

Olen laiskahkosti pyöritellyt ajatusta kirjablogista jo pidemmän aikaa, sillä vanhanaikainen paperia ja kynä -henkinen lukupäiväkirja tuntuu hieman yksiulotteiselta ratkaisulta. Tykkään myös suositella hyväksi havaittuja kirjoja myös eteenpäin, mutta auttamattoman huonon nimimuistin takia nämä keskustelut eivät usein tuota kovin hedelmällisiä tuloksia. Katala ajatukseni kirjablogin pitämisestä kulminoitui oikeastaan kahden edellä mainitun seikan yhdistelmästä. Mutta katsotaan, mitä tästä pidemmän päälle kehkeytyy.

Tervetuloa mukaan kirjahyllyn mittaiselle matkalle!