Mietteitä Maria Kallio -romaan(e)ista

Aina silloin tällöin yllätän itseni haahuilemassa kirjaston dekkariosastolla selailemassa Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkareita. Satunnaisen laiskasti niitä olen silloin tällöin lukenutkin - viimeisimpänä lukuun on päässyt Maria Kallio -sarjan neljäs osa, Luminainen.

Kuva lainattu kustantajalta

 Maria Kallion neljäs tapaus Nuuksiossa toimivan naisten terapiakeskuksen johtaja katoaa. Onko Elina Rosberg murhattu? Epäiltyjen listaa johtavat terapiaryhmän osanottajat, joissa riittää ongelmatapauksia lestadiolaisen suurperheen äidistä Vaasankadun seksityöläiseen. Listalle mahtuu myös runoilija Joona Kirstilä, Rosbergin miesystävä, jolla on selvästi jotain salattavaa.

Maria Kallio on siirtynyt Espoon poliisiin ja mennyt naimisiinkin. Hän työskentelee sitkeästi tapauksen kimpussa, oudosta väsymyksestään ja pahoinvoinnistaan piittaamatta. Marian paineita lisää uutinen, että Hullu-Halttunen on karannut vankilasta ja aikoo kostaa hänelle. Onko hänen kohtalonsa sama kuin Elinan - päätyä luminaiseksi Espoon metsiin?

Vaikka Lehtolaisen dekkarit eivät omasta mielestäni kohoakaan ruotsalaisten kanssadekkaristien, kuten Läckbergin ja Jungvistin tasolle, jotain viehättävää (voiko näin sanoa murhatutkimuksista kertovasta kirjasta?) niissä kuitenkin on. Ehkä kyseessä on entisen espoolaisen viehätys tarkkaan kuvaukseen tutuista etelä-espoolaisista lähiöistä. Milloin ollaan Henttaan lumisilla pelloilla, milloin westendiläisessä toimistossa, milloin Nuuksion metsäisissä maisemissa.

Toisaalta kyse voi olla myös nostalgiasta, minkä 90-luvun alkupuolelle sijoittuneet kirjat nostattavat. Aikaan ennen vuosituhannen vaihdetta, älypuhelimia ja laajakaistoja. Jopa Ruoholahden Lepakko odotti vielä purkamistaan. Ihastuttavan yksinkertaista omalla tavallaan, eikö totta?

Luminainen oli perinteinen Maria Kallio -dekkari tarjoamatta sen suurempia yllätyksiä lukijalleen. Laiskahko taustajuoni tosin saa kirjassa hienoisen nykäyksen, kun Kallio alkaa yllättäen odottamaan esikoistaan. Sarjan vakiohahmot jäävät hieman stereotyyppisiksi ja ohuiksi, mutta tämä taitaa dekkareille olla monesti tyypillistäkin.

Luminainen on palkittu Dekkariseuran Vuoden Johtolanka -palkinnolla, joka näkyikin siinä, miten kirjan juoni oli rakennettu. Loppuratkaisussa saattoi olla aavistuksen enemmän twistiä, kun murhaaja ja motiivi pysyivät selviämättä ihan kirjan loppumetreille saakka. Kaiken kaikkiaan Luminainen oli ihan kelpo viihdettä, jonka tosin malttoi laskea käsistään ilman sen suurempia vaikeuksia.

Arvio: 2 Taattua turvariepu-materiaalia niihin hetkiin, kun kaipaa tuttua ja turvallista lukemista.

Leena Lehtolainen: Jäänainen (Tammi) 1996