Koko sen ajan, kun olen systemaattisesti pitänyt lukupäiväkirjaa - niin off- kuin onlinessa olen pohdiskellut kirjojen pisteyttämisen mielekkyyttä - sekä ennen kaikkea logiikkaa sen takana. Kukapa meistä ei kirjan takakannen kiinni läpsäyttäessään tekisi päässään jonkin sortin yhteenvetoa lukemastaan ja asettaisi lukukokemustaan sopivaan kohtaan aineettomalla hyvä-huono-janalla. Jostain syystä kuitenkin lopullisen arvosanan antaminen lukukokemukselle tuntuu välillä haastavalta, sillä useimmiten se pohjautuu suurelta osin sen hetkiseen fiilikseen eikä niiden annossa ole välttämättä kovin vedenpitävää logiikkaa.
Itse kyllä toisaalta pidän siitä, että lukukokemuksen mielekkyyden voi konkretisoida yhdeksi numeroksi, mutta kuten sanottua, olen havainnut omassa numeerisessa arvostelussani pieniä onnahteluita. Ensinnäkin - ennen tapanani oli arvostella kirjat kouluasteikoilla nelosesta kymppiin. Huomasin tämän kuitenkin mahdottomaksi siksi, että jos kirja on nelosen tai vitosen arvoinen jätän sen suvereenisti kesken. Toisin sanoen asteikko oli typistynyt täten jo kaksi numeroa, sillä käytännössä näitä huonoimpia arvosanoja ei saa yksikään kirja. Myöskään täysien kymppien antamista olen vältellyt, sillä sen antaminen tuntuu jotenkin todella jättiläismäiseltä kannanotolta. Itse asiassa tällä asteikolla annettuna ainoastaan yksi kirja on vanhassa lukupäiväkirjassani ansainnut täyden kympin, Pat Conroyn Vuorovetten prinssi (joka kieltämättä on arvosanansa ansainnut).
Olen myös todennut, että omassa kriittisessä ajattelussani voisi olla myös parantamisen varaa, sillä lähtökohtaisesti en koe itseäni erityisen kriittiseksi ihmiseksi. Tietyissä tilanteissa perusteltu kriittisyys olisi kuitenkin hyvä taito, jota esimerkiksi lukukokemuksia analysoidessa voisi hyvinkin harjoittaa. Hyväntahtoinen perusluonteeni tosin aiheuttaa ongelmia kriittisten näkökulmien löytämiselle, sillä tunnustaudun myös säälipisteiden antajaksi. Tämä käy ilmi esimerkiksi tilanteissa, jossa olen lopettanut huonohkon kirjan lukemisen josta kuitenkin automaattisesti ajattelen sen hyviä puolia karrikoiden "juoni oli tylsä ja kirja kehnosti kirjoitettu, mutta kansihan oli ihan kiva". Saatoin siis säälistä antaa hieman paremman arvosanan kuin mitä kirja olisi ansainnut mielestäni. Tällainen perin päänvikainen tapa toimia vie jollain tavalla pohjan pois ikään kuin koko arvostelun idealta, eikö totta?
Siirtyessäni vihko ja kynä -kombinaatiosta ah, niin moderniin kirjablogin pitämiseen päätin ajatella uudelleen myös arvosana-asteikon niin, että annettu arvosana peilaisi mielipidettäni sekä toimisi oikeasti hyödyllisenä informaationa myös blogiini mahdollisesti eksyvälle. Ajattelen myös, että yksinkertaisempi arvosteluasteikko tekee kirjojen arvosanojen antamisesta helpompaa myös edustamalleni epäkriittiselle optimistiluonteelle.
Tässä siis Lukuun ottaen -blogin arvosteluasteikon ensi esiintyminen, S'il vous plaît!
1/5 Älä vaivaudu, täyttä roskaa.
2/5 Paremman puutteessa
3/5 Kelpo kokemus
4/5 Erittäin hyvä
5/5 Kirjojen aatelia -vertaansa vailla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti